Murrosiässä

Tämän nettipäiväkirjan alaotsikoksi pitänee kohta vaihtaa ”Jyrsijän tuunaus- ja gradublogi”, niin usein kirjoitukseni käsittelevät jotakin muuta kuin yksiöitä. Tälläkin kertaa aasinsilta löytyy hyvin kaukaa.

Olisi ehkä helpompaa kirjoittaa omasta kopperosta ja sen välittömästä lähiympäristöstä, jos edes viettäisi siellä aikaansa, mutta Marsun heinäkuu kuluu kokonaan kotoniituilla länsirannikolla (lukuun ottamatta ensi viikkoa, jonka Marsu viettää ATK-pojan kotitilalla Pohjois-Pohjanmaalla). Kotioloissa on paljon hyviä puolia, yksi niistä ehkä se, että aikaa kaikenlaiseen tuunaamiseen tuntuu vihdoin löytyvän. Niinpä tälläkin viikolla alennusmyynnistä kotiin kiikutetut uudet housut lyhenivät monta senttiä Jyrsijän töppöjaloille sopiviksi, siskon kirpputorilta tuoma yöpaita muuttui parilla ompeleella ja huomaamattomalla laskoksella Marsun kokoiseksi ja Data-Kurren musta T-paita sai selkämykseensä tassunjäljen. Vielä voisi päärmätä uudelleen erään kirpputorilöydön, valkoisen, sinikuviollisen pöytäliinan. Sen siniset sävyt sointuvat kauniiseen ruokapöytääni hyvin 80-lukulaisella kesämökkityylillä, mikä tietysti kohentaa entisestään kotini epookkimaista sisustusta. (Aasi menee tästä! :) Kirpputorilta ovat peräisin myös Marsun uudet valkoiset tyynyliinat, joiden päädyissä on sievät ruudulliset kanttaukset, ja valkoiset pitsisomisteiset tabletit.

Sisustusmausta on sanottava vielä jotakin järisyttävää. Marsun elämäntilanne on vähän kerrassaan vaihtumassa, mitä ennakoivat myös muuttuneet makuasiat. Nuoruusajan identiteettikriisinen retroilu on nyt kaikkoamassa ja tilalle on tulossa seesteinen kansallisromanttinen vaihe, jossa 50-luvun puuhuonekalut asetellaan somasti auringonpaisteiselle kuistille (no, edes auringonpaisteiseen kohtaan yksiössä) ja kodin kriittiset kohdat, kuten käsipyyhkeiden reunat, kirjahyllyn kulma ja t-paidan pääntie kuorrutetaan käsinvirkatulla pitsillä (tai onnistuneella teollisuusjäljitelmällä).

Kauneipia ovat esineet, joissa muoto seuraa tarkoitusta ja joita ajan hammas on jyrsinyt lempeästi, mutta määrätietoisesti. Lenkkeilijäystävän lahjoittama vihreä herätyskello pääsee siis kellosepälle heti, kun se iso Kelasaalis tömähtää tilille, ja toejokilaiselta kirpputorilta löytyneet, vuonna 1944 myönnetyt urheiludiplomit ripustetaan seinälle juhlamenoin, jahka oikea seinä vain osuu kohdalle. Kaikesta suloisuudestaan huolimatta miniyksiö nimittäin ei vastaa kaikkia kehittyvän Jyrsijyyden vaatimuksia – sinne esimerkiksi ei mahdu pikkuruista klaffipiironkia, jonka ääressä prinsessan sopisi syventyä herkkien ajatustensa pukemiseen puhutteleviksi runoiksi, vaan luovat tuskat on kärsittävä ruokapöydän ääressä. Onko siis ihme, että esikoiskokoelmaa odotetaan yhä kieli pitkällä ympäri maatamme? Tämä ei ole laitapeliä.

Tuning és Hifi Show

Kotikunnailla pistäytyminen on mukavaa, mutta kun vierailu kestää viikkoja, alkaa reippaimmankin jyrsijän turkki latistua ja kynnet kaivaa lähtökuoppaa miltei refleksinomaisesti. Jatkuvasti pitäisi olla jotakin mielellään mielekästä puuhasteltavaa, jotteivät ajatukset harhailisi ikävöimään Data-Kurrea, jonka lehmänhoitopesti Ylä-Savossa (paikkakunta muutettu) kestää vielä aivan liian monta päivää. Tällaisissa epätoivoisissa oloissa sitä alkaa askarrella ties mitä älyttömyyksiä aikansa kuluksi, ja katuu sitä sitten myöhemmin.

Esimerkki 1. Kaapissani on jo vuosia lojunut pari vanhoja vaaleanruskeita vakosamettihousuja. Päätin kokeilla niiden muuttamista hameeksi sisareltani saamani esimerkin mukaan. Leikkasin housunlahkeet poikki, ratkoin sisäsaumat auki, yhdistin etu- ja takakappaleet kokonaisiksi ja leikkasin ja ompelin kiilamaiset kolmiot kummallekin puolelle. Sitten sovitin. Kaiken työn tuoksinassa minulta oli jäänyt huomaamatta, että oikeastaan housujen pahin ongelma - liian korkea ja huonosti istuva vyötärö - ei varsinaisesti lahkeiden tuunaamisesta korjaannu ollenkaan. Jo ah niin tutuksi tullut epäonnistuneen käsityön haju hiipi sieraimiini äsken niin miellyttävästä ompeluksesta, ja päätin jättää homman sikseen. Ehkä käärin vielä jossakin vaiheessa housut tiiviiksi keräksi ja vien ne äidin huomaamatta roskalaatikkoon. Kaikkea ei tarvitse tunnustaa.

Esimerkki 2. Kaapissani on jo vuosia lojunut sisarelta peritty aniliininpunainen trikootoppi. Eräänä päivänä päätin kokeilla sen tuunaamista itselleni sopivaksi. Mittasin nuppineuloilla paidan suunnilleen oikean kokoiseksi ja huristelin sen pienemmäksi äidin ompelukoneella. Saumanvarat pullottivat ikävästi, joten päätin huolitella ne tyylikkäästi teollisuussaumurilla. Koneessa oli mustat langat, joita en viitsinyt yhden pikkuhomman takia ryhtyä vaihtamaan (sitäpaitsi on ole koskaan tehnyt sitä yksin, ja se hirvittää). Niinpä rouskutin aniliininpunaiseen toppiin tyylikkäät pikimustat huolittelut. Ne törröttävät hiukan paidan sivusaumojen ylä- ja alareunoista, mutta muuten paita on ihan kelpo.

Esimerkki 3. Ullakolla on jo vuosia lojunut tonnikaupalla kaikenlaisia kankaita. Päätin eräänä päivänä mennä katsomaan, josko löytäisin niistä jotain käyttökelpoista vaateompelutarkoitukseen. Kiipesin ullakolle ja käytin ensin pari tuntia kaivaakseni esiin kasan, joka saattaisi sisältää kankaita. Aivastelun ja yskimisen lomassa löysin hienon, 50-lukulaisen peltisen talkkirasian sisustusesineeksi, kivan villapaidan, meikkipussin, askartelupahveja, muovisia keiloja, keltaisen trikoomekon ja kasapäin lasipurkkeja, mutta mikään näistä ei vaikuttanut erityisen lupaavalta noin niinkuin ompelumielessä. Lopulta luovutin ja päätin palata toisella kertaa allergialääkkeellä ja nenälinapaketilla vahvistautuneena. Tänään tein taas retken vintin syövereihin ja pääsin jo kangaskasalle asti, mutta uskonpuute iski siinä vaiheessa, kun törmäsin kolmanteen pahvilaatikolliseen sekalaisia trikootilkkuja. Kuka teistä haluaa collegehousut, joihin on käytetty kuutta erikuosista puuvillatrikoota?

Taidan siis palata tuunaamaan säilytysrasioita kenkälaatikoista ja vanhoista tapeteista. Sekin on kyllä varsin rentouttavaa ja palkitsevaa ja pitää ajatukset poissa toisista Jyrsijät-projektin jäsenistä siellä kaukana traktorin kyydissä. Älä sitten pudota sitä kanaa.

Bä bä vita lamm

Koti on edelleen mukava, mutta maailman tuulet vetävät jo Marsua ulos kopperostaan. Tiistaina alkoi kansalaisopiston ompelukurssi, jolla epäkäytännöllinen humanistimme muutetaan vuodessa ateljeetason ompelijaksi. Ja tänään Marsu sai toisen uudenuutukaisen harrastuksen - Maahinkainen ry:n kerran viikossa järjestämät historialliset tanssit. Tosin ainakin tänään paikallaolo oli ainoalle ensikertalaiselle lähinnä hysteriallista. Avecini on kohtelias poika ja sanoo, ettei säätämiseni saata häntä suunnattomaan häpeään tovereidensa silmissä, joten ilmeisesti olen tervemennyt taas ensi viikolla. Olen sählä. Mutta minulla oli tosi hauskaa.

Kodinhoidolliset toimet kutsuvat jälleen: aamiaistiskit odottavat edelleen pesijäänsä keittiössä ja huoneeni nurkat ovat pikku hiljaa muuttuneet pölykoirien reservaatiksi. Kylpyhuoneen lavuaari liitetään ulkonäöstä päätellen pian Naturan soidensuojeluohjelmaan. Marsu kuitenkin vain askartelee: huomenillalla suunnistetaan kylän fuksiaisia, ja Marsu on lupautunut laulukuoro KorteFortea esittelevälle rastille. Hieman oheismateriaalia pitäisi valmistaa - ja ilmeisesti illalla on vielä tiedossa tekstiilikäsityötäkin, kun eräs eettinen kuluttaja tulee käyttämään ompelukonetta farkkujensa parsimiseen. (Kyllä, äiti, katson vierestä, ettei hän riko sitä.) Siivoan sitten eläkkeellä (toivottavasti tosin en tätä kämppää - vaikka on myönnettävä, että tämä on näinkin pieneksi, ahtaaksi ja käpyiseksi asunnoksi varsin kiva).

Sisustusratkaisuja

Avotakka on jokaisen sisustajan unelmalehti. Kiiltävät sivut pursuavat värikkäitä tapetteja, tyylikkäitä huonekaluja ja upeita valaisimia, joilla jokainen arvoasunnon omistaja voi loihtia kodistaan design-palatsin. Kaikki tämä on valitettavasti vain saavuttamatonta unelmaa opiskelijalle, jonka ulkomaanmatkalla entisestäänkin kuihtunut budjetti ei riitä edes yhteen sisustuslehden numeroon.

Onneksi on olemassa kirpputori, tuo jokaisen pikku keräilijän onnenmaa. Viimevuotisia sisustuslehtiä saa parilla eurolla ison pinkan. Edellisen sesongin tyyliratkaisut kelpaavat kyllä opiskelija-asuntoon, jonka viimeisimmässä kuntokartoituksessa on paljastunut vakavampiakin vaurioita kuin rumat ikkunaverhot (lavuaari on halki, suihku vuotaa ja eteisen lampunkupu kadonnut puhumattakaan jääkaapin pakastelokerosta, joka on teipattava kiinni). Köyhä humanisti askartelee iloisena säilytysrasioita kenkälaatikoista ja ompelee valoverhon äidin varastosta "vahingossa" mukaan tarttuneesta vuorisilkistä. Kannettavaan tietokoneeseen varatut rahat voi käyttää myös tarjouksessa olleeseen vaatekomeroon ja atk-pöytään. En minä mitään gradua olisikaan kirjoittanut, ainakaan junassa, älkää nyt viitsikö.

Erityisen ylpeä olen aterinlokerikosta, joka löytyi SPR:n kierrätystavaratalosta eurolla. Se on kirkkaankeltainen ja aitoa retroa suoraan 70-luvulta. Seinäkellon ongelmakin ratkesi: äiti irrotti olohuoneen seinästä minun 11-vuotiaana maalaamani kipsikellon, joka odottaa nyt pääsyä ensin muuttolaatikkoon ja sitten yksiön seinälle. Posliininen sokerikko maksoi 80 senttiä ja se sopii melkein yhteen sinikuviollisten kahvikuppieni kanssa. (Villeroy & Boch älköön vaivautuko.)

Opiskelijan huonekaluverstas

Kukaan ei kertonut, kuinka työlästä huonekalujen kunnostaminen on. Kun ulkorakennuksessa lojuneen ruokapöydän muuttaminen yksiön sisustusratkaisun osaksi ensimmäisen kerran juolahti mieleeni kevättalvella 2006, en vielä aavistanut, kuinka karvaasti tulisin ideastani kärsimään. Nyt, kulutettuani kolmen viikon ajan valtaosan valoisasta ajasta hiekkapaperi, kaavin tai pensseli kädessäni, olen valmis miettimään hieman pidempään seuraavan kerran, kun päähäni pälkähtää vastaavankaltainen projekti.

On kuitenkin myönnettävä, että työ on myös ollut hauskaa. On kivaa raapia maalia rapistuneesta pöydästä kerros kerrokselta isältä salaa lainatut hassut suojalasit päässä. Uuden kauniin maalin siveleminen puhtaaksi hangattuun puuhun antaa miellyttävän elämyksen siitä, että saan kerrankin jotakin todellista aikaan. On ollut mukavaa saada tarvittaessa apua muilta, minua tässä(kin?) asiassa fiksummilta perheenjäseniltä, jotka ovat suhtautuneet hullutukseeni kiitettävän pitkämielisesti.

On myös ihanaa tarkastella työn jälkiä nyt, kun projekti alkaa olla viimeisiä maalikerroksia vaille valmis. Minulla on neljä tuolia, kaikki hiukan erilaisia, omista ulkorakennuksista ja lähiseutujen kirpputoreilta haalittuja. Minulla on pöytä, se on kokopuuta ja jonkun 50-luvun onnettoman siilitukkaisen ja aliravitun pojan koulukäsityönään rakentama. Kaikki "uudet" huonekaluni ovat upean, läpitunkevan sinisiä - etten vain olisi ottanut vaikutteita Kreikan saaristosta? Nyt puuttuu vain vaaleanpunainen pelargoni ja kirjava kissa. Yksiöstä saattaa sittenkin tulla koti.