Tömps, tömps, tömps

Pakannut tosi paljon. Vieläkin paljon pakkaamatta, esim. kaikki vaatteeni ja suuri osa seinällä riippuvista jutuista. Olen sentään irrottanut postikorttikollaasit; naapurin atk-poika on jo miltei antanut siunauksensa niiden kokoamiseksi uudelleen uuteen asuntoon. Mitähän hän sanoo metrisestä Nalle Puh -julisteesta?

Muutto on sunnuntaina. Lähetin juuri rekrytointiviestin, mutta jos juuri Sinä et ole saanut viestiäni ja koet kuitenkin olevasi kykenevä ja halukas kantamaan pahvilaatikoita, ole kiltti ja ilmoittaudu s-postilla tai puhelimella... Meneeköhän tämä jo liian epätoivoiseksi? Myönnän, stressaan - nyt vain taitaa taas tapahtua liikaa asioita yhtä aikaa. Naapurin atk-poikakin on kai vähän rikki. Vaikea viikko, tai kuukausi.

Ai niin, en ole vielä vouhkannutkaan: graduni meni esitarkistukseen. Sain tänään sähköpostia Professorilta, joka ehdotti tapaamista ensi tiistaille. Yllätyin nopeasta toiminnasta ja nyt jännittää ja ahdistaa taas palata G:n kimppuun. Onneksi (?) nyt on sentään myös muuta ajateltavaa - Marsu menee taas ensi viikolla heiluttelemaan töppöjalkojaan vapaa-aikasihteerin toimistoon (kuinka kauaksi aikaa, on vielä arvoitus). Tämäkin seikka hirvittää jo valmiiksi, mutta samalla olen aika iloinen. Va-sihteerin toimistossa on usein aika kylmä, mutta työssä on myös mukavampia puolia.

Äkkilähtö

Tästä postauksesta tulee taas monimutkainen ajatuskollaasi, josta toivottavasti edes joku saa jotain tolkkua. Marsu on taas ajatellut liikaa pikku aivolohkollaan, joka on pitkien ja raskaiden päivien ja unettomien öiden aikana ylikuumentunut ja joutunut käymään ylikierroksilla. Nyt, kun vapaa-aikaa on yhtäkkiä ruhtinaalliset kolme tuntia, tuntuu maailma suurelta, avaralta ja yksinäiseltä - vaikka tätäkin rauhaa ja hiljaisuutta varmasti tulee vielä kaipaamaan. Antakaas kun kerron.

Viime maanantaina olin kaikessa rauhassa kirjastossa pakertamassa opinnäytetyöni viimeistelyn parissa, kun naapurin atk-poika soitti matkapuhelimeeni. Olin hieman hämmentynyt, sillä tavallisesti minä olen se, jolla ensiksi tulee ikävä, eikä armainen D-K yleensä edes huomaa minun olevan poissa. Hän siis soittaa vain tärkeällä asialla. Silläkin kertaa asia oli tärkeä: asukastoimiston täti oli soittanut ja kertonut, että voisimme saada kaksion joulukuun alusta.

Kyllähän tätä on jo odotettu. Olen suunnilleen toukokuusta asti noin kolmen päivän välein kysynyt naapurin atk-pojalta, milloin hän lakkaa olemasta naapurin atk-poika ja muuttuu saman asunnon atk-pojaksi. Syitä tähän malttamattomuuteen on useita, eikä vähäisin niistä se, että atk-poika omistaa leivänpaahtimen, joka muuttaa kuivuneet käntyt herkullisiksi hillovoileiviksi muutamassa minuutissa. Lisäksi atk-pojan tiskaamat lasit ovat aina paljon kirkkaampia kuin minun tiskaamani, minkä vuoksi elättelen toivoa, että tulevaisuudessa tiskaaja olisi aina joku muu kuin minä itse. Nyt kuitenkin yhteinen peilikaappi ja tuikkulyhdyn ripustaminen parvekkeelle ovat reaalistumassa niin kovaa vauhtia, että niiden ajatteleminen pelottaa. Oma koti, jossa minä teen kaikki päätökset ja unohdan itse jääkaappiin kuukausiksi mitä haluan, on yhtäkkiä luisumassa otteestani päätähuimaavalla nopeudella. Niiden sijalle on tulossa torstainen saunavuoro, yhteinen ruokatili, kompromissit ja lapsiperhe yläkerrassa. Kaikkein pahinta on maiseman menettäminen. Kahdeksannen kerroksen ikkunasta on tähän asti avautunut yksi Jyväskylän parhaista näköaloista: Harju ja Vesilinna, Viitatorni ja Mäki-Matin omakotitalokaupunginosan valot. Uusi asuntomme sijaitsee kuitenkin ensimmäisessä kerroksessa ja sen parvekkeelta voi ihailla päiväkodin remonttityömaata sekä kolmen tornitalon seinää. Kurja kohtalo tarjoaa pikkuleipää ja lyö sormille lapiolla.

Vaan pois katkeruus, sillä onhan elämänmuutos aina iloinen asia. Ehdinkin jo asua yli vuoden samassa osoitteessa. Vanhoja osoitteenmuutoskortteja on vielä jäljellä kasapäin, nytpä saan niille hyötykäyttöä! Eikä ainakaan tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että ajaa hissillä kahdeksanteen kerrokseen, jos asuu hissittömän talon ensimmäisessä kerroksessa. Sitä paitsi uudessa asunnossa on vaatehuone - ihanuus, jollaisesta olen haaveillut teini-iästä saakka. Näen jo silmissäni siististi järjestetyt pukupussit ja tyylikkäästi asetellut Enso-kotilaatikot, jotka kätkevät sisäänsä huolellisesti valikoituja tumppuja ja kaulahuiveja. Ja sittenpä ei tarvitse enää kärvistellä yksin, kun kämppis on aina saatavilla - onkin jo ikävä vanhoja kunnon S-talon aikoja, jolloin soluasunto muuttui kommuuniksi ja ilma oli sakeanaan suunnitelmia yhteisen krokotiilin tai majavan hankkimisesta kotieläimeksi puhumattakaan gorillakielellä äristyistä hyvänyöntoivotuksista puolin ja toisin. Oppiikohan Data-Kurre gorillaa? Otettaisiinko me vihdoin se majava?

Mutta mitä tälle blogille käy, kun alaotsikon mukaan pitäisi kirjoittaa yksiöstä?

Palautteesta ja sen saamisesta

Sain tiistaina palautteen originaaliprofessoriltani. Kauhuskenaarioni ei aivan toteutunut, mutta on kyllä myönnettävä, että Joukon tapaamisen jälkeen olin sentään vakuuttunut kyvystäni tuottaa akateemisesti validia tekstiä. Originaaliprofessorini oli hyvin asiantunteva ja antoi oikein navakkaa palautetta useista sanavalinnoista, liiallisesta sulkumerkkien käytöstä (miten niin hämmentää lukijaa? Oletteko te hämmentyneet?) ja joistakin epäselvistä merkintätavoista. Minulle jäi kuitenkin käsitys, että hän ei sentään pitänyt työtäni täysin kelvottomana, ja sain hyväksyviä kommentteja eräistä päätelmistäni ja käsittelytavoistani, mutta tekstin ulkoisessa säädössä on vielä paljon toivomisen varaa. Olen kehittänyt itselleni maneereita, ja se on kauhea asia.

Sain tiistaina aivan yllättäen myös sähköpostia eräältä vanhalta KVAT-aktiivilta. Hän kirjoitti lyhyesti, mutta ytimekkäästi, ja olen hänelle siitä kovin kiitollinen: pelkäsin etukäteen tätä pj:n tuulista jakkaraa, ja olen iloinen, että ainakin yhden jäsenen mielestä olen hoitanut paikkaani hyvin.

Keskiviikkona varasin kirjoittajapiirin kokoontumisessa tekstintuontivuoron. Se on vasta kahden viikon kuluttua, sillä ensi viikoksi en millään ehdi tuottaa mitään. Tämän viikon sunnuntai on toki vapaapäivä, mutta sen ajattelin käyttää ruoanlaittoon ja seinään tuijottamiseen; lauantaina on tentti, shobailua ja juhlat, joiden jälkeen pääsen vielä saunaan. Naapurin atk-poikakin on epämääräisten huhujen mukaan tuolloin saapuvilla kaupungissa ja ajattelin käyttää tilaisuutta hyväkseni. Lähtisiköhän se vaikka iltakävelylle?

Kirjoittajapiirimme Kortescriberum on muodostunut minulle jo yllättävän tärkeäksi viiteryhmäksi. Sain aiheesta myös palautetta, jonka perusteella aion kipittää pikku töppöjaloillani termoskannun kanssa kerhotiloihin vielä jatkossakin. Mutta tekstin vieminen jännittää: keväällä vetkuttelin viimeiseen asti ja varasin palautevuoron vasta, kun joku käski. Nyt aioin turvautua samaan taktiikkaan; kun olen mahdollisimman paljon äänessä toisten palautteenannon aikana, kukaan ei huomaa, että minun tekstiäni ei ole vielä nähty. Vaan saivat ne minut kiinni kuitenkin, ja kohtapa kolkuttaa deadline ovelle teräsnyrkillä. Viimeksi sain kyllä kehuja, mutta tämänkertaista tekstiä ei olekaan hiottu yli vuotta. Kasvojen menetys häilyy horisontissa uhkaavaana kuin sienipilvi.

Ystäväni lenkkeilijä-rölli, uskollisin lukijani ja ainoa kommentaattorini, on lähestynyt toimitusta dieselinkatkuisella tervehdyksellä. Toivon, että parahin nimimerkki Lieskakäämi -83 kuitenkin selviää takaisin tolalleen; kommunikaatiokatkokset ovat tulleet jäädäkseen, mutta uskollisen lukijan kärsivällisyys palkitaan. Saako olla saunailta vai kenties Rentukan pizzalippu (KVAT-huumoria)?

Kiitän kaikkia saamastani palautteesta. Kanssanne on ilo työskennellä. *huiskuttaa*

PS Linkkisumasta voi syyttää George P. Landowia, jonka mukaan hyperteksti on multilineaarista ja siten anarkistista. Terveisiä naapurin atk-pojalle!

Humanistin iloisempi perjantai

Olen viimein tajunnut lopullisesti, että minulla on liikaa vapaa-ajan aktiviteetteja. Tässä vaiheessa syksyä asialle ei oikein enää voi mitään: olen jo luvannut olla sekä kuoron että kirjoittajapiirin käytettävissä, kansalaisopiston ompelukurssi kestää huhtikuuhun, enkä kaikesta päätellen koskaan oikeasti tule pääsemään kylän peli-iltoihin yliopistoliikunnan kansantansseista puhumattakaan, sillä tiistaisin on aina kaikkea muuta. Ja vaikka voisinkin vapaasti päättää, mitä jätän tekemättä, valinnan tekeminen olisi hyvin vaikeaa. Kuoro on terapeuttinen, tanssit tekevät hyvää ruumiinkuvalleni, kirjoittajapiirissä on ystäviä (ja sehän on muutenkin kuin oma lapsi) ja ilman ompelua en saisi oikeasti mitään näkyvää aikaan. Vapaa-ajalla on toki hyvä olla mielekästä tekemistä, mutta toisinaan tuntuu, että kaikki nämä aktiviteetit yhdistettynä tämän nelikirjaimisen lyhenteen aktiivijäsenyyteen vievät niin paljon energiaa, että tällä menolla valmistun tammikuussa 2012. Onneksi minulla on ikuinen opiskeluoikeus.

Mutta tietenkään asiat eivät oikeasti ole näin onnettomasti. Sain tänään ensimmäistä kertaa palautetta yhdestä graduni luvusta maailman kolmanneksi ihanimmalta mieheltä Joukolta. Jouko oli aivan uskomaton. Hän sanoi tekstiäni tieteelliseksi ja päätelmiäni hyvin perustelluiksi ja käski jatkaa samalla mallilla loppuun asti. Nyt olen aivan hämmentynyt ja tein jopa sellaisen ihmeen, että tutkin yhtä lähdeteosta perjantai-iltana klo 20, siis vapaa-aikana. Uskomatonta. Ehkä tästä siis vielä tulee jotain. Tosin on olemassa vielä pienoinen jännitysmomentti: toinen pääluku on luettavana oikealla originaaliprofessorillani, joka on jo useaan otteeseen ollut monesta asiasta eri mieltä Joukon kanssa. Pelkään, että tavatessa hän tyrmää minut heilauttamalla Remingtonia pussilakanassa ja ajelee ylitseni konttorituolilla. Tämänpäiväisessä seminaaritapaamisessa hän oli tosin oikein kiva ja kannustava. Mutta olen kyllä iloinen (ohjaus)suhteestani myös Joukoon. Hän on kovasti kiva mies.

(Kaikki fennomaanit huomio: oletteko huomanneet Marsun myös -sanan käytössä jotain omituista? Jouko oli korjannut sen tekstissäni kaksi kertaa ja huomautti siitä vielä erikseen. Että ei olekaan sama, mihin sen länttää, vaan on jokin ero siinä. Hämmästyin. Miksi ei ole ennen ollut tästä mitään puhetta? Suottako kävin koulut?)

Ihmissuhdekuulumiset: Sain tänään kukkia! "Onko nyt joku päivä?", kysyin. "Ei, olet vain niin ihana", sanoi mies. Ihana! Onko tämä minun elämääni, kysyn. Ei tunnu tutulta. Pitäisikö epäilyksen tuomiokellojen jo alkaa kilkattaa: mitähän luvatonta se nyt lienee tehnyt? Ei, luottavaisena asettelen gerberat maljakkoon ja hyräilen tyytyväisenä. Kyllähän minä tosiaan olen aika ihana. :)

Nyt viihdyttämään naapurin atk-poikaa, joka tylsistyneenä lukee slashdottia kolmatta kertaa tänään. Aivan kauheeta.

...and the world's your oyster

Olisipa aika kivaa olla joskus oikeasti työssäkäyvä ihminen. On kiva mennä kauppaan ja tietää, että voi ostaa leikkelettä, jos tekee mieli - ja kun atk-poika ehdottaa ulkona syömistä, ensimmäinen reaktio ei ole köyhyydentunne ja paniikki 25 euron aterian lompakkoon tekemästä lovesta (tosin yleensä seuralaiseni on jalomielisesti tarjonnut myös minun annokseni).

On hassua, että neljä vuotta nuorempi siskoni on käynyt aikusten töissä jo vuoden, kun taas minä notkun epämääräistä opiskelijaelämää viettämässä jo kuudetta vuotta. Sisko saa oikeaa palkkaa, minä opintotukea, ja olen jo jonkin aikaa elänyt osaksi siskon anteliaisuuden varassa - sisko asuu vielä kotona, joten hänellä on varaa ostaa minulle kirppikseltä kaikenlaista kivaa, jota itsen ei tulisi hankittua. Pienenä opetin siskoa luistelemaan ja tein hänelle aamupalaksi hauskoja voileipiä, joissa kinkkumakkarasta leikattuun autoon oli tehty renkaat kurkunsiivuista. Nyt sisko pitää vuorostaan huolta minusta ja opastaa kun tarvitsen apua aikuisten asioissa. Naapurin atk-pojan on vaikea kuvitella elämää yhden siskon kanssa, kun hänellä itsellään on kolme sisarusta; itse taas en oikein osaa eläytyä elämään, jossa voisi olla samanlainen suhde useampaan kuin yhteen ihmiseen. Tänään tuli taas hetkellisesti siskoa ikävä, kun en semi-hienossa ravintolassa osannutkaan valita oikeaa haarukkaa salaatinsyöntiä varten. Sisko olisi tiennyt.

Muutoksista ja vaihtelusta

Oma koppero on sentään oma koppero, vaikka kuinkakin pieni ja pölyinen. Hämmästelen itseäni: olen asunut jo viikon näiden kaikkien kesän aikana ilmestyneiden pölykoirien ja muiden nisäkkäiden joukossa täysin häiriintymättä. Onko vintissä viettämäni kesä siedättänyt minut kestämään mitä tahansa - toisin sanoen, voinko ensi suvena tuppautua Pohojam'maalle heinäntekoon ilman allergialääkkeitä? :D

Vuoden asumisen jälkeen asuntoni ehkä huonoimmaksi puoleksi on paljastunut sen täydellinen muuntelemattomuus. Mietittyäni pääni puhki olen tullut siihen tulokseen, että en keksi mitään tapaa helposti järjestää huonekalujani mihinkään toiseen asentoon. Olen pyytänyt konsulttiapua jopa naapurin atk-pojalta, jonka pitkäaikaisena harrastuksena on ollut sisustaa oma huoneensa eri järjestykseen noin kuukauden välein. Mutta edes kotinörtin neuvot eivät ole auttaneet, ja vaihtelunhalu juilii Marsukkeen takaraivossa kuin timanttipora.

Onneksi jotkut sentään ovat onnekkaampia. Eilen olin kylässä Vehkakujalla, jossa Kaisa oli saanut tarpeekseen työpöytänsä sijainnista olohuoneen nurkassa. Niinpä seurasi usean tunnin rymsteeraussessio, jonka seurauksena kirjahylly siirtyi makuuhuoneesta ensin keittiöön ja sitten eteisen ja olohuoneen välille, kun taas Kaisan työpöytä tietokoneineen vaelsi makuuhuoneen ikkunan alle. Myös Niko sai osansa möbleerauksesta: miesparan hämmennys oli valtava, kun tarkoin varjeltu työpöytä sai uuden sijainnin olohuoneen seinustalta. Vastalauseet kilpistyivät kuitenkin Kaisan päättäväisyyteen ja pöytä siirtyi. Poistuessani paikalta Niko keinutteli jo tyytyväisenä työtuolissaan ja soitti musiikkia kovalla äänellä näköis-stereoista, jotka Kaisa kaikkien ihmeeksi osasi sittenkin koota uudelleen. Perhesopu siis säilyi sittenkin sisustamisesta huolimatta.

Atk-poika häipyi eilen kesän (toivottavasti) viimeiseen rehusavottaan Ylä-Savoon (paikkakunta muutettu), joten Marsun kotikoppero on hiljentynyt ja oudon tyhjä. Onneksi em. toverit ovat luvanneet pitää Marsua päivähoidossa ainakin tänään ja huomenna, joten suurta hätää ei ole, ja kun vielä alussa mainitut pölykoirat ja monenmoiset muut nurkkien öttiäiset ovat vielä kesyttämättä, pitäisi viihdettä riittää siihen malliin, ettei ainakaan tylsyys pääse yllättämään. Kaiken lisäksi Marsu sai eilisen vierailunsa jälkeen saattajakseen Jekku Jättioravan, joka on ennenkin täyttänyt Marsun elämässä ammottavaa Data-Kurren kokoista tyhjiötä. Viime yön Jekku nukkui sievästi D-K:n tyynyllä ja söi aamupalaansa Marsua vastapäätä, kuten Oraville Marsun taloudessa sopiikin. On kiva, kun on joku halittava, jolle voi jutella ja kertoa kuulumiset - eikä edes Jekun vaitonaisuus juuri haittaa, eihän se naapurin Atk-poikakaan paljoa puhele.

Onnenpäiviä

Kävin lauantaina Lahdessa. Kaikesta vesisateesta ja anakondaansa esittelevistä juhlijamiehistä huolimatta retki oli hyvin onnistunut ja oikein kiva. Lenkkeilijäystäväni elämäntilanne näyttää pukevan häntä oikein hyvin mikkihiirikengistä puhumattakaan. Nyt olen kokenut myös hiihtokaupungin pörhöisimmät nähtävyydet: kivoja ja koskettavia patsaita sisältävän mäen ja lammikon, jossa ui nukkuvia sorsia. Lisäksi sain herkullista rahkaomenatorttua ja hyvää ruokaa, josta en tullut kipeäksi. Marsu huiskuttaa onnellisena.

Eilen vietin siskopäivää siskon kanssa. Siskolla ja minulla ei ole yhteistä aikaa turhan usein. Onneksi siskokin on huomannut asian ja nuoresta iästään huolimatta on jo ymmärtänyt, että elämässä asioilla on oltava tietty tärkeysjärjestys: jäätelö ennen kaikkea, auto ja ihmissuhteet heti jäätelön jälkeen. Kävimme kirpputorilla (tällä kertaa onneksi ei uusia tyynyliinoja, mutta pari suloista sinikuviollista pikkulautasta ja yksi 70-luvulla painettu taskukirja), halpakaupassa (tyylikäs paperinarukori kodin välttämättömien pikkutavaroiden huomaamattomaan säilyttämiseen) ja kesäjuhlilla (Jazz-katu). Totesimme, että kirppiksellä on aina hienoja huonekaluja, halpakaupassa kuuma ja festareilla lävistyskojuja; kumpikaan meistä ei tällä kertaa sortunut houkutukseen, vaikka poskilävistys olisi maksanut vain 50 euroa. Ehkä sitten ensi vuonna.

Tänään naapurin Atk-poika tulee kylään. Lähden bussilla häntä vastaan tunnin päästä. Viikonlopulle on suunniteltu paljon ohjelmaa ja korkeakulttuuria, esimerkiksi megakallis konsertti paikallisilla jazzfestivaaleilla ja maakunnan laadukkain kesäteatteriesitys (Nakkila). Paikasta toiseen viilettäessä voisin vaivihkaa esitellä Atk-pojalle myös kotikuntani ylpeyden, kirjaston, jonka tiiliseinien suojissa olen askarrellut gradua jo puoli kesää. Kenties hänkin kokee hiljaisessa lukusalissa samanalaisen innoituksen ja valmistuu käden käänteessä ennen kuin ehdimme kumpikaan kissaa sanoa. ("Kissa.")

Kielikuvat ja -kukkaset, osa 1

Rentouttavan juhannusloman jälkeen olen nyt palannut sorvin (oikeammin sen virtuaalisen vastineen eli kannettavaan tietokoneeseeni asennetun OpenOffice-tekstinkäsittelyohjelman) ääreen ja ryhtynyt puuhastelemaan gradun parissa. Aikaansaamisen ja viitsiväisyyden välillä on ollut huomattavia päiväkohtaisia eroja ja vesisateen määrästä riippuvia vaihteluita; tänään meni ihan hyvin, kunnes Times New Roman sai minut näkemään punaista tutun OOO-sinisen sijaan ja päätin sijoittaa lapaset lavuaariin tältä päivältä.

Olen viime päivät ollut yllättävän aikaansaapa monessa suhteessa. Pölykoirat on huidottu nurkkiin ja pyykkikonetta pyöritetty puhumattakaan gradumörön hutkimisesta pesäpallomailalla ja muilla aseilla. Peikkoa ei ole vielä aivan selätetty, mutta alan selvästi olla siihen nähden vahvoilla. Olen myös tavannut B-talon tornipöllöä ja omistusasunnon Työssäkäyvää Pariskuntaa.

Kaiken lisäksi olen taas päässyt toteuttamaan huonekalupuuseppäitseäni ja entisöimään - tällä kertaa tosin ilman höylää ja maalisutia: yksi sinisistä tuoleistani on ollut sangen huolestuttavassa tilassa jo useiden kuukausien ajan minun laittamatta rikkaa ristiin sen korjaamiseksi. Kun eräänä aamuna heräsin selvästi aikaisemmin kuin yökylään jäänyt atk-poika, päätin lopulta tarttua härkää sarvista ja tuolia pinnoista ja tehdä sen mitä naisen on tehtävä. Avasin liimapullon jakoavaimella, herätin atk-pojan irrottamaan viimeiset kiinni olevat puolat ("Ensimmäinen kerta, kun Marsu oikein kehottaa rikkomaan jotain!") ja ryhdyin liimaamaan osia paikoilleen. Vain yksi puola meni väärin päin, mistä olen melko ylpeä; lisäksi sain hiukan liimaa otsatukkaani. Loppujen lopuksi tuolista tuli oikein hyvä ja sitä pystyi käyttämään jo samana iltapäivänä. *aploder*

Loppuun pieni mainostus: Rentukka on jälleen auki! Tuon jokaisen itseään kunnioittavan kortepohjalaisen kantapaikan remontti on vielä hieman kesken ja vaiheessa, mutta pizza on yhtä hyvää kuin ennenkin ja takaseinä varsin kivan värinen. Käykää katsomassa.

Hullun maine ja muita juhannustaikojen seurauksia

Marsulla on harvoin valmista mielipidettä mistään, mutta yksi niistä asioista, jotka kuumentavat jyrsijän tunteita, ovat kansalliset juhlapäivät. Sentyyppiset juhlat kuin juhannus, vappu ja uusi vuosi pitävät hallussaan pörhöisen kirjoittajan inhokkilistan kärkisijoja. Koska nestemäisillä virvokkeilla ei ole Marsulle mitään annettavaa, hänen suosikkiperinteitään mainittuina juhlapäivinä ovat olleet sisällä istuminen ja tv:n katselu suklaakeksejä ahmien. Niinpä siis tänäkin juhannuksena muiden suunnatessa maalle ja mökeille juhannuskokkoja polttamaan ja taikoja tekemään pakkasi Marsu reppunsa ja hyppäsi junaan, joka kuljetti hänet opiskelupaikkakunnalle kaupunkijuhannuksen viettoon.

Yksiökoppero näyttää säilyneen entisellään pitkän poissaolon aikana. Pölykoirat ovat lisääntyneet valvomattomissa olosuhteissa yllättävän maltillisesti, mitään kriittistä ei ole ryöminyt ulos jääkaapista ja ikkunaan on ilmestynyt vain kaksi uutta epäilyttävää länttiä. Pahinta damagea on ehkä kärsinyt Kaisan lahjoittama rönsylilja parka, joka kastelemattomana on saanut yksin kärvistellä tulikuumassa asunnossa viikkokausia. Hänet on nyt kasteltu huolellisesti ja ensimmäiset palautumisen merkit ovat jo näkyvissä: lehtiin on jälleen ilmestynyt hentoa viherrystä ja kimmoisuutta. Koti on siis tutussa kuosissa ja kaikki vallan mainiosti.

Miten sitten on kaupunkijuhannuksen laita? Täytyy todeta, että Kortepohjassa on ollut varmasti rauhallisempaa kuin yhtenäkään viikonloppuna jyrsijämuistiin. Kaikille samaa extreme-kokeumsta harkinneille voin kertoa, että kannattaa ostaa jääkaappi täyteen ruokaa ja herkkuja hyvissä ajoin ennen kauppojen sulkeutumista, tarkistaa wc-paperitilanne ja varata 3 - 5 hyvää elokuvaa pyhien varalle. Jysijätesti suosittelee ensisijaisesti Casablancaa ja toissijaisesti Bridget Jonesin päiväkirjaa. Jyrsijätesti ei suosittele Dyyniä. Jyrsijätesti ottaa mieluusti vastaan elokuvavinkkejä asiaan vihkiytyneiltä eläintovereilta ja ystäviltä.

Tuning és Hifi Show

Kotikunnailla pistäytyminen on mukavaa, mutta kun vierailu kestää viikkoja, alkaa reippaimmankin jyrsijän turkki latistua ja kynnet kaivaa lähtökuoppaa miltei refleksinomaisesti. Jatkuvasti pitäisi olla jotakin mielellään mielekästä puuhasteltavaa, jotteivät ajatukset harhailisi ikävöimään Data-Kurrea, jonka lehmänhoitopesti Ylä-Savossa (paikkakunta muutettu) kestää vielä aivan liian monta päivää. Tällaisissa epätoivoisissa oloissa sitä alkaa askarrella ties mitä älyttömyyksiä aikansa kuluksi, ja katuu sitä sitten myöhemmin.

Esimerkki 1. Kaapissani on jo vuosia lojunut pari vanhoja vaaleanruskeita vakosamettihousuja. Päätin kokeilla niiden muuttamista hameeksi sisareltani saamani esimerkin mukaan. Leikkasin housunlahkeet poikki, ratkoin sisäsaumat auki, yhdistin etu- ja takakappaleet kokonaisiksi ja leikkasin ja ompelin kiilamaiset kolmiot kummallekin puolelle. Sitten sovitin. Kaiken työn tuoksinassa minulta oli jäänyt huomaamatta, että oikeastaan housujen pahin ongelma - liian korkea ja huonosti istuva vyötärö - ei varsinaisesti lahkeiden tuunaamisesta korjaannu ollenkaan. Jo ah niin tutuksi tullut epäonnistuneen käsityön haju hiipi sieraimiini äsken niin miellyttävästä ompeluksesta, ja päätin jättää homman sikseen. Ehkä käärin vielä jossakin vaiheessa housut tiiviiksi keräksi ja vien ne äidin huomaamatta roskalaatikkoon. Kaikkea ei tarvitse tunnustaa.

Esimerkki 2. Kaapissani on jo vuosia lojunut sisarelta peritty aniliininpunainen trikootoppi. Eräänä päivänä päätin kokeilla sen tuunaamista itselleni sopivaksi. Mittasin nuppineuloilla paidan suunnilleen oikean kokoiseksi ja huristelin sen pienemmäksi äidin ompelukoneella. Saumanvarat pullottivat ikävästi, joten päätin huolitella ne tyylikkäästi teollisuussaumurilla. Koneessa oli mustat langat, joita en viitsinyt yhden pikkuhomman takia ryhtyä vaihtamaan (sitäpaitsi on ole koskaan tehnyt sitä yksin, ja se hirvittää). Niinpä rouskutin aniliininpunaiseen toppiin tyylikkäät pikimustat huolittelut. Ne törröttävät hiukan paidan sivusaumojen ylä- ja alareunoista, mutta muuten paita on ihan kelpo.

Esimerkki 3. Ullakolla on jo vuosia lojunut tonnikaupalla kaikenlaisia kankaita. Päätin eräänä päivänä mennä katsomaan, josko löytäisin niistä jotain käyttökelpoista vaateompelutarkoitukseen. Kiipesin ullakolle ja käytin ensin pari tuntia kaivaakseni esiin kasan, joka saattaisi sisältää kankaita. Aivastelun ja yskimisen lomassa löysin hienon, 50-lukulaisen peltisen talkkirasian sisustusesineeksi, kivan villapaidan, meikkipussin, askartelupahveja, muovisia keiloja, keltaisen trikoomekon ja kasapäin lasipurkkeja, mutta mikään näistä ei vaikuttanut erityisen lupaavalta noin niinkuin ompelumielessä. Lopulta luovutin ja päätin palata toisella kertaa allergialääkkeellä ja nenälinapaketilla vahvistautuneena. Tänään tein taas retken vintin syövereihin ja pääsin jo kangaskasalle asti, mutta uskonpuute iski siinä vaiheessa, kun törmäsin kolmanteen pahvilaatikolliseen sekalaisia trikootilkkuja. Kuka teistä haluaa collegehousut, joihin on käytetty kuutta erikuosista puuvillatrikoota?

Taidan siis palata tuunaamaan säilytysrasioita kenkälaatikoista ja vanhoista tapeteista. Sekin on kyllä varsin rentouttavaa ja palkitsevaa ja pitää ajatukset poissa toisista Jyrsijät-projektin jäsenistä siellä kaukana traktorin kyydissä. Älä sitten pudota sitä kanaa.

Kesäyön tango

Viimeksi kuluneiden viikkojen aikana Marsu on siirtynyt hyvin vinhasti pisteestä toiseen ja jämähtänyt lopulta länsirannikolle pisteeseen P. Pyöräillessään aamuisin maalta kaupunkiin myymään liittymiä Marsu on usein sommitellut mielessään Täydellistä Blogimerkintää, mutta illalla pikkutassu on painanut liikaa ja kirjoituspuuhat ovat rajoittuneet pitkien sähköpostien kirjoittamiseen pisteessä J sijaitsevalle Data-Kurrelle. Niinpä joka kodin viihdearkisto eli Marsuhäkki on jäänyt huonolle hoidolle: tyhjennysluukun saranat lengottavat irtonaisina, pahnat ovat vaihtamatta ja juoksupyörän akseli on jäykistynyt käytön puutteessa toimimattomaksi.

Yritän nyt pyristellä eroon tästä alennustilasta ja referoida maailmalle ja sille yhdelle ainoalle uskolliselle punapukuiselle lenkkeilijälukijalleni, mitä elämääni kuuluu. Jyrisjät-projektin kevätretken jalkiseuraamukset vaativat keskimäärin kaksi lääkärikäyntiä jyrsijää kohti, mutta pahimmista vaivoista on jo selvitty. Naapurin atk-poika sijaitsee kaukana Pohjanmaalla valmistamassa einettä lypsykarjalle, kun taas Marsu itse seikkailee täällä kotokunnailla aina vain epätoivoisemmissa tunnelmissa. Kesätyöpaikaksi valittu asiakaspalveluyritys osoittautui epäilyttävän maineensa veroiseksi ja lähtö koittaa - ihan kaikkeen ei edes Marsun jousto riitä, ja harjoittelujakso päättyy maanantaina, jonka jälkeen edessä lienee graduntäyteinen kesä. Kaikenlaisia hanttihommia siis otetaan vastaan (provisiopalkattua puhelinmyyntityötä lukuunottamatta). Olen pahoillani että tuotin pettymyksen. Halataan vaan.

Kuriositeettina kerrottakoon hieman länsirannikon helmen, Porin, ihmeellisyyksistä. Nykyinen Kortepohjan asukasneuvoston puheenjohtaja muisteli kerran tässä Karhukaupunkinakin tunnetussa maankolkassa viettämiään aikoja. Lämminhenkisten nostalgiointien asemesta hän kertoi kaupungin kurjista puolista: sisäänpäinlämpiävistä ihmisistä, kurjasta baarikulttuurista ja liikenneympyröistä. Yhdyn täydestä sydämestä näihin kaikkiin syytöksiin: Pori on pahimmillaan ikävä ja harmaa kaupunki, jonka ihmiset ovat selvinpäin ilkeitä ja kateellisia ja juovuksissa vaarallisia ja kateellisia. Ellei matkailija onnistu harhautumaan laitakaupungin slummeihin ja pääse hengestään jo ensimmäisessä alikulkutunnelissa, hän jää jalkoihin keskustan yksisuuntaisilla kaduilla, joita on melkein yhtä paljon kuin toisessa yksisuuntaisten luvatussa kaupungissa, Jyväskylässä. Jos satunnainen matkailija selviääkin puistokatujen kurimuksesta hengissä, hänen kohtalokseen koituvat porilaiset risteysratkaisut. Täkäläisessä ajattelutavassa liikenneympyrä edustaa tieliikennesuunnittelun ylintä huippua. Paikallisilla on jonkinlainen pakkomielle liikenneympyröihin, joita yksistään keskusta-alueella on noin 32 kappaletta, ja uusia rakennetaan jatkuvasti aina, kun kaupunki saa pakkolunastetuksi maakappaleen joltakulta onnettomalta. Mikkolan supermarketkompleksia varten nousee kokonaista kaksi uutta ympyrää - noin sadan metrin säteelle toisistaan. Mielenkiintoisinta on naapurikuntiin levinnyt liikenneympyräinnostus: esimerkiksi erään keskiaikaisen kauppalan paikalla sijaitseva kaupunki ylpeilee kahdella pääkadulla ja peräti kuudella liikenneympyrällä. Liikenneympyrän sanotaan vähentävän onnettomuuksia ja lisäävän turvallisuutta, mutta ainakin kiertoliittymän reuna-alueilla harhailevan polkupyörilijän näkökulmasta saavutettu etu jää huomaamatta villiintyneiden autonkuljettajien syöksyillessä ympyrästä päätähuimaavalla nopeudella ilman vilkkua täysin ennalta-arvaamattomiin suuntiin. Jyrsijä pudistaa päätään.

Lienee parasta, että en edes yritä luvata säännöllistä päivittämistä. Mutta kertokaa te sitten, jos on jotain asiaa.

Pääsiäiskokko

Monta viikkoa on huiskahtanut ohi niin, että Marsun töppöjalat ovat hädin tuskin koskettaneet maata. Bloggaamisen esteenä ei niinkään ole ollut aiheiden, vaan lähinnä ajan puute: luottamustehtävät, opinnäyte ja ihmissuhteen ylläpito ovat vieneet kaiken vapaa-ajan ja jäljellejäävät minuutit on kulutettu ompeluharrastuksen edistämiseen tai matkasuunnitelmien tekoon.

Tänä viikonloppuna Marsu on kuitenkin temmattu Pohjois-Pohjanmaalle juhlistamaan Vapahtajamme ylösnousemusta, mikä merkitsee tervetullutta taukoa järjestösäädoistä ja kaikentasoisista arkihuolista molemmille Jyrsijät-projektin jäsenille. Maalaismaiseman keskellä sankarittaremme syö tonneittain munan muotoon puristettua suklaata, tutustuu afrikkalaisiin lyömäsoittimiin, ihailee Husqvarna Vikingin kirjontaohjelmistoja ja tekee terapeuttisia ulkotöitä. Lisäksi vihdoin ehtii myös istahtaa blogin ääreen ja miettiä jotakin järjellistä sanottavaa.

Naapurin atk-poika on puhunut pääsiäiskokosta niin kauan kuin Marsu jaksaa muistaa. Tämä pääsiäislauantaina toteutettava pohjalaisrituaali muistuttaa jonkinlaista puhdistautumisriittiä tai symbolista uudelleensyntymistä. Kaikki talven aikana kertynyt paperijäte, pahnat, spraymaalipullot, jätesäkit ja traktorinrenkaat kootaan valtavaksi keoksi takapihalle tai laitumen reunalle, peitellään kuusenhavuilla ja poltetaan iloisessa juhlatunnelmassa.

En ole vielä päässyt tarkkaan selvyyteen rituaalin sosiaalisista merkityksistä; oletan, että alkoholilla on osuutta asiaan ja useimmille tuleen tuijottaminen isolla porukalla on vain tekosyy a) nauttia virvokkeita suoraan pullonsuusta tai b) ottaa lähikontaktia lajitovereihin joko tappelu- tai lisääntymismielessä (riippunee itse kunkin mieltymyksistä ja sukupuolisista suuntauksista, kumpaan lopulta päädytään). Nämä intressit on kääritty ”perinteiden säilyttämisen” ja ”noita-akkojen karkottamisen” suojaverhoon; samaan tapaan pääsiäiskokossa tyhjien johtokelojen ja Mulli-Melli-rehusäkkien päälle kasataan traktorilavallinen kuusenhavuja. Hieno symboliikka huipentuu kokon poltossa: kaikesta vanhasta talven kuonasta ja jätteestä päästään eroon ja uusi vuodenkierto vastaanotetaan tyhjään, siistiin latoon ja puhdistetuille ojanpenkoille. Hauskinta puuhassa on yhteisöllisyys – koko suku miniäehdokasta myöten puetaan vanhoihin tuulipukuihin ja viedään radan varteen kuusenhakoja kantamaan. Lopuksi ihastellaan korkeaksi kohonnutta kokkoa ja muistetaan todeta, että naapurikin varmaan hämmästelee keon kokoa.

On perin hassua olla mukana juhlaperinteessä, jollaiseen ei omassa kulttuuriympäristössä ole törmännyt. Mieleen tulevat kokemukset vaihtoajalta, jolloin unkarilaiset siantappajaiset kansallispäivän kunniaksi tuntuivat varsin eksoottisilta. Nyt tunne on suunnilleen sama; onneksi turvana on atk-poika, joka pitää huolta siitä, ettei Marsu jää ulkopuoliseksi vaan pysyy inessiivissä.

Parasta on kuitenkin leipäjuusto ja lakka-tyrni-hillo.

Thank God It´s Friday

Takana on taas yksi kiireinen viikko. Kaksi viime päivää olen istunut tiiviisti kirjastolla opinnäytetyön ääressä. Konkreettiset aikaansaannokset ovat kuitenkin jääneet perin vähäisiksi, mikä kalvaa pahoin pikku jyrsijän mieltä. Tieteellisen tekstin tuottaminen ei ole lystiä - ja vielä tyylilajiakin suuremmaksi ongelmaksi ovat nousseet sellaiset hyvin yksinkertaiset asiat kuin asioiden oikea esittämisjärjestys ja se, mikä Marsun opinnäytetyön aihe oikeastaan on. Vinkki: kun suunnittelette gradun tekemistä, valitkaa jokin helppo ja tunnettu aihe ja sellainen metodi, josta on olemassa jo metrikaupalla kirjallisuutta ja hienoja, valideita tutkimuksia usealla eurooppalaisella sivistyskielellä. Muussa tapauksessa joudutte pian painimaan ylitsepääsemättömien ongelmien kanssa: työnne aiheelle ei ole missään tuntemassanne kielessä vakiintunutta, kuvaavaa termiä, ja viitatessanne aikaisempaan tutkimukseen joudutte jatkuvasti pohtimaan, mitä useista alalla käytettävistä termeistä oikeastaan tässä yhteydessä haluaisitte käyttää.

Gradun lisäksi elämässäni on läsnä yksi nelikirjaiminen lyhenne, johon liittyviä tehtäviä tälläkin viikolla pulpahteli esiin tuon tuostakin. Kokouksen ja kirjoittajapiirin tapaamisen lisäksi olen viettänyt aikaa mainostaen yhdistyksemme ylpeyttä, Runon ja viinin iltaa, jota vietetään suureellisin menoin kahden ja puolen viikon päästä iki-ihanassa ravintola Rentukassa. Tietenkin olen myös pitänyt huolta laajasta sosiaalisesta verkostostani: tiistaina tapasin Vehkakujalla asuvia ystäviä, joista se kolmaskin on taas vihdoin palannut maahan. Keskiviikkona puolestaan söin hedelmäsalaattia Helmipoelloen luona. Eilen minua odotti kotiin tultuani iloinen yllätys: naapurin atk-poika oli flunssastaan huolimatta jaksanut laittaa hyvää ruokaa ja ostanut kukkia kansainvälisen merkkipäivän kunniaksi. Hehk.

Nyt olen avautunut. Seuraavaksi voisi herättää Data-Kurren päikkäreiltä ja alkaa miettiä edullisia majoitusvaihtoehtoja. Minun kontolleni jää unkarinkielinen viestintä niiden kanssa, mutta toivoisin, että tuo toinen olisi mukana edes valitsemassa paikkoja. (Jyrsijät-projektin kevätretki suuntautuu tänä vuonna Unkariin, jossa on paljon aroa ja hyviä silttimonttuja, joihin on helppo kaivaa kuoppia ja koloja.)

Milloin mä vanhenin, he milloin varttui noin

Jännittävää: huomenna on Jyrsijät-projektin ekskursiopäivä. Tällä kertaa toivioretki suuntautuu Etelä-Pohjanmaalle, jossa tarkoituksena on osallistua rakkaan Röllimoottorin ja Ohjaaja-Karhun vihkitilaisuuteen. Jyrsijät on kutsuttu paikalle kahtena kappaleena, joten tälläydymme parhaimpiimme ja matkustamme kohti Alavutta VR:n tarjoamalla kyydillä. Perillä pikku-Röllin Serkun on määrä tarjota meille kyyti ja yösija: Alavus on yksi niistä paikkakunnista, joihin junayhteys osuu huimat kaksi kertaa päivässä, eivätkä Jyrsijät tahdo lähteä juhlista kuin kirves päästään ennen jälkiruokaa. (Mietimme vakavissamme jo liftaamista päästäksemme olemasta kenenkään taakkana. Totesimme sen kuitenkin liian vaaralliseksi: kaksi pitkäturkkista peukalokyytiläistä saattaisivat tienposkessa kyyhöttäessään herättää aivan vääränlaisia sympatioita kertakaikkiaan vääränlaisissa autonkuljettajissa.) Toivottavasti kaikki - niin Jyrsijöiden matka kuin Raklin ja kultansa häät - menee hyvin. Jyrsijät toivottavat ystävilleen parhainta ja pörhöisintä onnea. Halataan vaan!

Kriisipallero

Vuorokaudessa on 24 tuntia. Tästä ajasta nukkumiseen kuluu ihannetapauksessa noin 9 tuntia, aamu- ja iltatoimiin yhteensä noin 2,5 tuntia ja lounastamiseen 45 minuuttia. Jäljellejäävänä aikana pitäisi ehtiä tehdä kaikki kotityöt, kirjoittaa opinnäytettä, harrastaa, lukea tentteihin, tavata ystäviä, käydä kotipaikkakunnalla, suorittaa luottamustehtäviä, käydä kaupassa, pelastaa maailma ja istua naapurin atk-pojan sohvalla syömässä karjalanpiirakoita.

Käytännössä tämä tehtävä tuntuu usein mahdottomalta suorittaa. Niinpä tänäänkin käytin lounastamiseen 1,5 tuntia ja tapasin samalla ystäviä. Lisäksi pesin pyykkiä, istuin kirjastossa kolme tuntia, edistin toimikunnan jäsenten mielenterveyttä yhteensä noin 2,5 tuntia ja harrastin kuorolaulua. Viimeiset kaksi tuntia olen fyysisesti sijainnut atk-vastaavani sohvalla, mutta henkisesti olen leijaillut ties missä bittiavaruudessa miettimässä tiedottamisen jännittäviä koukeroita, sanavalintoja ja tyylilajeja. Jos em. suosikkihuonekaluni tekisi minulle näin raskaat oharit, polttaisin hihani ja järjestäisin parisuhdekriisin. Mutta atk-pojan pinna kestää. *Hehk.*

Kun elämässä ei ole enää tilaa muulle kuin tärkeimmille ja oleellisimmille asioille, huomaan karsineeni monia, ennen niin välttämättömiltä tuntuneita viihdykkeitä kokonaan ajankäyttöni ulkopuolelle. En kirjoita enää muuta kuin gradua (ja kokouskutsut), en katso tv:tä (paitsi uutiset joskus Internetistä täällä naapurin luona). Enkä pidä yhteyttä ihmisiin, mikä harmittaa minua suuresti. Minun on teitä ikävä, mutta en nyt pysty kaivautumaan luoksenne. Olen lisäksi melko varma, että mitä aikuisemmaksi tästä tulen, sitä pahemmin vieraannun tosielämästä ja niistä ihmisistä, joiden seuraa ja älykkäitä kommentteja eniten tarvitsisin. Aikaa annetaan kaikille saman verran - minä vain käytän omani nykyään jotenkin väärin.

Diskopalloilulajien EM

Tänä viikonloppuna Marsun oli määrä viedä naapurin atk-poika näytille Tampereelle. Tampere kuitenkin peruutti tapaamisen viime hetkellä, joten kaksikkomme jäikin viikonloppusuunnitelmineen tyhjän päälle. Kaikesta suunnittelemattomuudesta huolimatta viikonloppu on edennyt varsin mukavasti - ja aivan liian nopeasti: nyt on sunnuntai-ilta ja huomenna on taas aloitettava arjen aherrus opinnäytetyön parissa. Onneksi nyt sentään on jotakin konkreettista tehtävää, koska b-talon tornipöllö kävi perjantai-iltapäivänä kuuntelemassa avautumistani teekupin ääressä ja kertoi, mitä minun seuraavaksi kannattaa kokeilla.

Tällä hetkellä vietän vapaapäivän viimeisiä hetkiä atk-pojan uudelleensisustetussa yksiössä. Joulusuklaiden jäljiltä hieman tavallista puolipyöreämpi suosikkihuonekaluni päätti ryhtyä huolehtimaan profiilistaan ja raivasi kopperoonsa tilaa tanssimatolle. Puolen tunnin pogoilusession jälkeen hän näyttää taas huomattavasti itsetyytyväisemmältä, mikä lämmittää meidän kummankin mieltä. Kohta taitaa olla iltakaakaon aika.

Hän on täällä tänään

Marsu on reissannut pitkin poikin jolunalusviikosta lähtien. Kotipaikkakunnalla vietetyn joulun päätteeksi oli tarpeellista nousta junaan ja seikkailla Pohjois-Pohjanmaalle, missä odottivat naapurin atk-pojan perhejoulu ja siihen liittyvät riitit. Monien jännittävien seikkailujen jälkeen blogimme sankaritar päätyi viettämään uutta vuotta Kortepohjaan; kotiinpaluu ei kuitenkaan ole vielä lopullinen, sillä jo huomenna Marsu pakkaa kukkareppunsa taas kerran pyörähtääkseen länsirannikolla vielä parin päivän ajan. Tämänhetkinen elämäntilanne vaatii nopeita liikkeitä ja pikapyrähdyksiä kotikunnailla. Tällä kertaa Data-Kurre sentään tulee mukaan.

Kunhan tästä asetun taas aloilleni, ryhdyn vakavissani toimiin arkirutiinieni saattamiseksi otollisiksi opinnäytetyön kirjoittamiselle. Sen erään yhdistyksen historiikki sentään on jo liki valmis. Go Marsu!

Päivähoitopaikka

Marsun oma koti on muuttumassa asumiskelvottomaksi tundraksi. Lämpötila on laskenut entisestään, eikä sisällä enää tarkene istua paikallaan kovin kauaa ilman välihousuja. T-paidassahan ei ole pärjännyt enää pitkiin aikoihin, mutta tänä aamuna koulutehtävää kirjoitellessani totesin, että pitkähihaisia puseroitakin saisi oikeastaan olla kaksi päällekkäin. Jonakin päivänä pitää ehtiä ottaa ikkuna auki ja tarkistaa kytkennät; ellei se auta, ilmoitan asiasta Laitos-Miehille (tuttavallisesti Keimoille). Oikeasti ei millään voi kuulua olla noin kylmä.

Lisäksi Marsun kotia vaivaa krooninen siivouksen puute. Viikon takainen imurointi auttoi akuuteimpaan hätään, mutta pölyt ovat edelleen pyyhkimättä ja kylpyhuone kamalassa kunnossa. Kysymys ei tällä kertaa ole aivan silkasta laiskuudesta, vaan osasyy on myös jatkuva kiire: koulupuuhia ja harrastuksia tuntuu yhtäkkiä olevan paljon enemmän kuin mitä suunnittelin. Se näkyy kodinhoidollisten toimenpiteiden laiminlyöntinä ja samojen vaatteiden pitämisenä viikosta toiseen (ettei tarvitsisi pestä pyykkiä, tiedättehän).

Koska kotona siis ei voi olla, olen keksinyt hauskan tavan viettää aikaa ja puuhastella fiksuja myös näin viikonloppuna: naapurin datanörttipojalla on kotonaan langaton Internet, jonka syövereissä tämäkin blogimerkintä siis on kirjoitettu. Täällä ei ole kylmä ja palvelu pelaa (minulta esimerkiksi kysyttiin juuri, tahdonko lämpimien voileipieni kanssa maitoa vai teetä). Nyt pitää kuitenkin rientää: miestä ei voi jättää yksin keittiöön. Sanoi jo laittaneensa oliiviöljyä kaikkiin voileipiin. Tästä puhutaan vielä.

Harrastelun uhri

Koko viikon on pitänyt suorastaan ennenkuulumatonta kiirettä. Yleensä Marsu on se Jyrsijät-projektin jäsen, jolla langat pysyvät suunnilleen käsissä tarvitsematta vähentää yöunia tai sosiaalista elämää; nyt tilanne on kuitenkin karannut pikku käpälästä ja herätyskello on repinyt pikku prinsessan ylös joka aamu seitsemältä lukemaan tenttiin, säätämään nimistöalustusta tai ompelemaan tanssihametta. Kun ilta on helposti venähtänyt pitkäksi ja pää painunut tyynyyn vasta yhden aikaan yöllä, alkaa stressinsietomittari hipoa punaista varoaluetta ja ympäristön ihmiset joutuvat väistelemään lentäviä esineitä. Onneksi huomenaamulla saa sentään nukkua yhdeksään (makuupussissa jonkin toistaiseksi tuntemattoman kerhohuoneen lattialla). Muistakaa harrastaa, se pitää virkeänä (hah).

Rihmasto

Marsun laitteistoperhe sai tänään uuden jäsenen: joukkoon liittyi suorastaan hukattavan kokoinen, muutaman vuoden ikäinen HP Omnibook -merkkinen kannettava tietokone. Nyt Marsun voi siis bongata uuden ystävänsä kanssa entistäkin pörhöisempänä miltei mistä tahansa langattoman verkon reunalta - edellyttäen, että henkilökohtainen atk-tuki ehtii paikalle ensin säätämään yhteydet kuntoon. Toivomme kaikki, ettei Marsu muodosta kannettavaan välineeseensä liian tiivistä tunnesidettä; tällainen kehitys olisi jo ennestäänkin varsin laitteistopitoiselle ihmissuhteelle turmiollista.

Myös muuten kuuluu hyvää. Äidin lahjoittama pölyharja, modernin länsimaisen siivousteknologian viimeinen sana, tuli tänään testattua ja erittäin toimivaksi havaittua. En edes tiennyt, että asunnossani oli niin paljon pölyä, ennen kuin siivouksen päätyttyä tutkin huolestuneena tummanharmaaksi muuttunutta huiskua. Siivoaminen on yksi niistä puuhista, joista vain ei oikein opi pitämään - olkoonkin, että nyt siivottava asunto sentään on (pääsääntöisesti) yksin sotkettu ja tarpeeksi pieni, että imurointi oikeasti sujuu viidessätoista minuutissa. Hieman flunssaisena kaikki on vielä tuplasti kurjempaa; toisaalta, kun on jo valmiiksi ankeaa, ei haittaa, vaikka joutuukin vielä vähän tylsäilemään siivousvälineiden kanssa.

Nyt Marsu ei kuitenkaan ole kotonaan, vaikka sielläkin puuhaa riittäisi ja vaikka viihtyvyystaso on viime päivien siivousyritelmien ansiosta jonkin verran kohentunut. Ihastuttava pikku HP nimittäin mahdollistaa langattoman verkon hyödyntämisen siellä, missä sellainen on - tässä tapauksessa naapuritalon atk-pojan luona. Lienee mahdotonta päästä lähemmäs epäsosiaalisuuden huippua: olemme sulkeutuneet miniyksiöön ja kyyhötämme kumpikin eri puolella huonetta omalla koneellamme säätäen omia pikku puuhiamme puhumatta toisillemme mitään. Ehkä voisin jättää tänne blogiin jonkin viestin: hei, ajattelen sinua, olisi kiva kommunikoida joskus.

Terveisiä Jyväskylän kehitysmaayhdistykselle.