Palautteesta ja sen saamisesta

Sain tiistaina palautteen originaaliprofessoriltani. Kauhuskenaarioni ei aivan toteutunut, mutta on kyllä myönnettävä, että Joukon tapaamisen jälkeen olin sentään vakuuttunut kyvystäni tuottaa akateemisesti validia tekstiä. Originaaliprofessorini oli hyvin asiantunteva ja antoi oikein navakkaa palautetta useista sanavalinnoista, liiallisesta sulkumerkkien käytöstä (miten niin hämmentää lukijaa? Oletteko te hämmentyneet?) ja joistakin epäselvistä merkintätavoista. Minulle jäi kuitenkin käsitys, että hän ei sentään pitänyt työtäni täysin kelvottomana, ja sain hyväksyviä kommentteja eräistä päätelmistäni ja käsittelytavoistani, mutta tekstin ulkoisessa säädössä on vielä paljon toivomisen varaa. Olen kehittänyt itselleni maneereita, ja se on kauhea asia.

Sain tiistaina aivan yllättäen myös sähköpostia eräältä vanhalta KVAT-aktiivilta. Hän kirjoitti lyhyesti, mutta ytimekkäästi, ja olen hänelle siitä kovin kiitollinen: pelkäsin etukäteen tätä pj:n tuulista jakkaraa, ja olen iloinen, että ainakin yhden jäsenen mielestä olen hoitanut paikkaani hyvin.

Keskiviikkona varasin kirjoittajapiirin kokoontumisessa tekstintuontivuoron. Se on vasta kahden viikon kuluttua, sillä ensi viikoksi en millään ehdi tuottaa mitään. Tämän viikon sunnuntai on toki vapaapäivä, mutta sen ajattelin käyttää ruoanlaittoon ja seinään tuijottamiseen; lauantaina on tentti, shobailua ja juhlat, joiden jälkeen pääsen vielä saunaan. Naapurin atk-poikakin on epämääräisten huhujen mukaan tuolloin saapuvilla kaupungissa ja ajattelin käyttää tilaisuutta hyväkseni. Lähtisiköhän se vaikka iltakävelylle?

Kirjoittajapiirimme Kortescriberum on muodostunut minulle jo yllättävän tärkeäksi viiteryhmäksi. Sain aiheesta myös palautetta, jonka perusteella aion kipittää pikku töppöjaloillani termoskannun kanssa kerhotiloihin vielä jatkossakin. Mutta tekstin vieminen jännittää: keväällä vetkuttelin viimeiseen asti ja varasin palautevuoron vasta, kun joku käski. Nyt aioin turvautua samaan taktiikkaan; kun olen mahdollisimman paljon äänessä toisten palautteenannon aikana, kukaan ei huomaa, että minun tekstiäni ei ole vielä nähty. Vaan saivat ne minut kiinni kuitenkin, ja kohtapa kolkuttaa deadline ovelle teräsnyrkillä. Viimeksi sain kyllä kehuja, mutta tämänkertaista tekstiä ei olekaan hiottu yli vuotta. Kasvojen menetys häilyy horisontissa uhkaavaana kuin sienipilvi.

Ystäväni lenkkeilijä-rölli, uskollisin lukijani ja ainoa kommentaattorini, on lähestynyt toimitusta dieselinkatkuisella tervehdyksellä. Toivon, että parahin nimimerkki Lieskakäämi -83 kuitenkin selviää takaisin tolalleen; kommunikaatiokatkokset ovat tulleet jäädäkseen, mutta uskollisen lukijan kärsivällisyys palkitaan. Saako olla saunailta vai kenties Rentukan pizzalippu (KVAT-huumoria)?

Kiitän kaikkia saamastani palautteesta. Kanssanne on ilo työskennellä. *huiskuttaa*

PS Linkkisumasta voi syyttää George P. Landowia, jonka mukaan hyperteksti on multilineaarista ja siten anarkistista. Terveisiä naapurin atk-pojalle!

Kesäyön tango

Viimeksi kuluneiden viikkojen aikana Marsu on siirtynyt hyvin vinhasti pisteestä toiseen ja jämähtänyt lopulta länsirannikolle pisteeseen P. Pyöräillessään aamuisin maalta kaupunkiin myymään liittymiä Marsu on usein sommitellut mielessään Täydellistä Blogimerkintää, mutta illalla pikkutassu on painanut liikaa ja kirjoituspuuhat ovat rajoittuneet pitkien sähköpostien kirjoittamiseen pisteessä J sijaitsevalle Data-Kurrelle. Niinpä joka kodin viihdearkisto eli Marsuhäkki on jäänyt huonolle hoidolle: tyhjennysluukun saranat lengottavat irtonaisina, pahnat ovat vaihtamatta ja juoksupyörän akseli on jäykistynyt käytön puutteessa toimimattomaksi.

Yritän nyt pyristellä eroon tästä alennustilasta ja referoida maailmalle ja sille yhdelle ainoalle uskolliselle punapukuiselle lenkkeilijälukijalleni, mitä elämääni kuuluu. Jyrisjät-projektin kevätretken jalkiseuraamukset vaativat keskimäärin kaksi lääkärikäyntiä jyrsijää kohti, mutta pahimmista vaivoista on jo selvitty. Naapurin atk-poika sijaitsee kaukana Pohjanmaalla valmistamassa einettä lypsykarjalle, kun taas Marsu itse seikkailee täällä kotokunnailla aina vain epätoivoisemmissa tunnelmissa. Kesätyöpaikaksi valittu asiakaspalveluyritys osoittautui epäilyttävän maineensa veroiseksi ja lähtö koittaa - ihan kaikkeen ei edes Marsun jousto riitä, ja harjoittelujakso päättyy maanantaina, jonka jälkeen edessä lienee graduntäyteinen kesä. Kaikenlaisia hanttihommia siis otetaan vastaan (provisiopalkattua puhelinmyyntityötä lukuunottamatta). Olen pahoillani että tuotin pettymyksen. Halataan vaan.

Kuriositeettina kerrottakoon hieman länsirannikon helmen, Porin, ihmeellisyyksistä. Nykyinen Kortepohjan asukasneuvoston puheenjohtaja muisteli kerran tässä Karhukaupunkinakin tunnetussa maankolkassa viettämiään aikoja. Lämminhenkisten nostalgiointien asemesta hän kertoi kaupungin kurjista puolista: sisäänpäinlämpiävistä ihmisistä, kurjasta baarikulttuurista ja liikenneympyröistä. Yhdyn täydestä sydämestä näihin kaikkiin syytöksiin: Pori on pahimmillaan ikävä ja harmaa kaupunki, jonka ihmiset ovat selvinpäin ilkeitä ja kateellisia ja juovuksissa vaarallisia ja kateellisia. Ellei matkailija onnistu harhautumaan laitakaupungin slummeihin ja pääse hengestään jo ensimmäisessä alikulkutunnelissa, hän jää jalkoihin keskustan yksisuuntaisilla kaduilla, joita on melkein yhtä paljon kuin toisessa yksisuuntaisten luvatussa kaupungissa, Jyväskylässä. Jos satunnainen matkailija selviääkin puistokatujen kurimuksesta hengissä, hänen kohtalokseen koituvat porilaiset risteysratkaisut. Täkäläisessä ajattelutavassa liikenneympyrä edustaa tieliikennesuunnittelun ylintä huippua. Paikallisilla on jonkinlainen pakkomielle liikenneympyröihin, joita yksistään keskusta-alueella on noin 32 kappaletta, ja uusia rakennetaan jatkuvasti aina, kun kaupunki saa pakkolunastetuksi maakappaleen joltakulta onnettomalta. Mikkolan supermarketkompleksia varten nousee kokonaista kaksi uutta ympyrää - noin sadan metrin säteelle toisistaan. Mielenkiintoisinta on naapurikuntiin levinnyt liikenneympyräinnostus: esimerkiksi erään keskiaikaisen kauppalan paikalla sijaitseva kaupunki ylpeilee kahdella pääkadulla ja peräti kuudella liikenneympyrällä. Liikenneympyrän sanotaan vähentävän onnettomuuksia ja lisäävän turvallisuutta, mutta ainakin kiertoliittymän reuna-alueilla harhailevan polkupyörilijän näkökulmasta saavutettu etu jää huomaamatta villiintyneiden autonkuljettajien syöksyillessä ympyrästä päätähuimaavalla nopeudella ilman vilkkua täysin ennalta-arvaamattomiin suuntiin. Jyrsijä pudistaa päätään.

Lienee parasta, että en edes yritä luvata säännöllistä päivittämistä. Mutta kertokaa te sitten, jos on jotain asiaa.

Pääsiäiskokko

Monta viikkoa on huiskahtanut ohi niin, että Marsun töppöjalat ovat hädin tuskin koskettaneet maata. Bloggaamisen esteenä ei niinkään ole ollut aiheiden, vaan lähinnä ajan puute: luottamustehtävät, opinnäyte ja ihmissuhteen ylläpito ovat vieneet kaiken vapaa-ajan ja jäljellejäävät minuutit on kulutettu ompeluharrastuksen edistämiseen tai matkasuunnitelmien tekoon.

Tänä viikonloppuna Marsu on kuitenkin temmattu Pohjois-Pohjanmaalle juhlistamaan Vapahtajamme ylösnousemusta, mikä merkitsee tervetullutta taukoa järjestösäädoistä ja kaikentasoisista arkihuolista molemmille Jyrsijät-projektin jäsenille. Maalaismaiseman keskellä sankarittaremme syö tonneittain munan muotoon puristettua suklaata, tutustuu afrikkalaisiin lyömäsoittimiin, ihailee Husqvarna Vikingin kirjontaohjelmistoja ja tekee terapeuttisia ulkotöitä. Lisäksi vihdoin ehtii myös istahtaa blogin ääreen ja miettiä jotakin järjellistä sanottavaa.

Naapurin atk-poika on puhunut pääsiäiskokosta niin kauan kuin Marsu jaksaa muistaa. Tämä pääsiäislauantaina toteutettava pohjalaisrituaali muistuttaa jonkinlaista puhdistautumisriittiä tai symbolista uudelleensyntymistä. Kaikki talven aikana kertynyt paperijäte, pahnat, spraymaalipullot, jätesäkit ja traktorinrenkaat kootaan valtavaksi keoksi takapihalle tai laitumen reunalle, peitellään kuusenhavuilla ja poltetaan iloisessa juhlatunnelmassa.

En ole vielä päässyt tarkkaan selvyyteen rituaalin sosiaalisista merkityksistä; oletan, että alkoholilla on osuutta asiaan ja useimmille tuleen tuijottaminen isolla porukalla on vain tekosyy a) nauttia virvokkeita suoraan pullonsuusta tai b) ottaa lähikontaktia lajitovereihin joko tappelu- tai lisääntymismielessä (riippunee itse kunkin mieltymyksistä ja sukupuolisista suuntauksista, kumpaan lopulta päädytään). Nämä intressit on kääritty ”perinteiden säilyttämisen” ja ”noita-akkojen karkottamisen” suojaverhoon; samaan tapaan pääsiäiskokossa tyhjien johtokelojen ja Mulli-Melli-rehusäkkien päälle kasataan traktorilavallinen kuusenhavuja. Hieno symboliikka huipentuu kokon poltossa: kaikesta vanhasta talven kuonasta ja jätteestä päästään eroon ja uusi vuodenkierto vastaanotetaan tyhjään, siistiin latoon ja puhdistetuille ojanpenkoille. Hauskinta puuhassa on yhteisöllisyys – koko suku miniäehdokasta myöten puetaan vanhoihin tuulipukuihin ja viedään radan varteen kuusenhakoja kantamaan. Lopuksi ihastellaan korkeaksi kohonnutta kokkoa ja muistetaan todeta, että naapurikin varmaan hämmästelee keon kokoa.

On perin hassua olla mukana juhlaperinteessä, jollaiseen ei omassa kulttuuriympäristössä ole törmännyt. Mieleen tulevat kokemukset vaihtoajalta, jolloin unkarilaiset siantappajaiset kansallispäivän kunniaksi tuntuivat varsin eksoottisilta. Nyt tunne on suunnilleen sama; onneksi turvana on atk-poika, joka pitää huolta siitä, ettei Marsu jää ulkopuoliseksi vaan pysyy inessiivissä.

Parasta on kuitenkin leipäjuusto ja lakka-tyrni-hillo.

Kriisipallero

Vuorokaudessa on 24 tuntia. Tästä ajasta nukkumiseen kuluu ihannetapauksessa noin 9 tuntia, aamu- ja iltatoimiin yhteensä noin 2,5 tuntia ja lounastamiseen 45 minuuttia. Jäljellejäävänä aikana pitäisi ehtiä tehdä kaikki kotityöt, kirjoittaa opinnäytettä, harrastaa, lukea tentteihin, tavata ystäviä, käydä kotipaikkakunnalla, suorittaa luottamustehtäviä, käydä kaupassa, pelastaa maailma ja istua naapurin atk-pojan sohvalla syömässä karjalanpiirakoita.

Käytännössä tämä tehtävä tuntuu usein mahdottomalta suorittaa. Niinpä tänäänkin käytin lounastamiseen 1,5 tuntia ja tapasin samalla ystäviä. Lisäksi pesin pyykkiä, istuin kirjastossa kolme tuntia, edistin toimikunnan jäsenten mielenterveyttä yhteensä noin 2,5 tuntia ja harrastin kuorolaulua. Viimeiset kaksi tuntia olen fyysisesti sijainnut atk-vastaavani sohvalla, mutta henkisesti olen leijaillut ties missä bittiavaruudessa miettimässä tiedottamisen jännittäviä koukeroita, sanavalintoja ja tyylilajeja. Jos em. suosikkihuonekaluni tekisi minulle näin raskaat oharit, polttaisin hihani ja järjestäisin parisuhdekriisin. Mutta atk-pojan pinna kestää. *Hehk.*

Kun elämässä ei ole enää tilaa muulle kuin tärkeimmille ja oleellisimmille asioille, huomaan karsineeni monia, ennen niin välttämättömiltä tuntuneita viihdykkeitä kokonaan ajankäyttöni ulkopuolelle. En kirjoita enää muuta kuin gradua (ja kokouskutsut), en katso tv:tä (paitsi uutiset joskus Internetistä täällä naapurin luona). Enkä pidä yhteyttä ihmisiin, mikä harmittaa minua suuresti. Minun on teitä ikävä, mutta en nyt pysty kaivautumaan luoksenne. Olen lisäksi melko varma, että mitä aikuisemmaksi tästä tulen, sitä pahemmin vieraannun tosielämästä ja niistä ihmisistä, joiden seuraa ja älykkäitä kommentteja eniten tarvitsisin. Aikaa annetaan kaikille saman verran - minä vain käytän omani nykyään jotenkin väärin.

Pullaton tila

Kortepohjan miniyksiö on muuttunut jääkaapiksi. Vertaus on osuva paitsi lämpötilan myös sekaisuusasteen osalta; imurointi tekisi terää, mutta nyt ei ehdi. Huominen presentaatio jännittää ja stressikäyrä kohoaa, ja pahinta tuskaa on yritettävä lievittää blogaamalla. Niinpä hajanainen ajatustippaleipä realisoituu ajatustenvirraksi, jonka lukeminen ei viihdytä ketään (ketä varten minä tätä oikeastaan kirjoitan? Mikä on elämän, saati blogaamisen tarkoitus?).

C-rakennuksen kahvio on kiinni. Se tarkoittaa, että kerrankin on melko hiljaista - mutta samalla se myös merkitsee, että luomisprosessin karikoista on selvittävä yli ilman hunajateen suomaa lievitystä. Myöskään pullaa ei siis saa - eilen nimittäin opin, että Pähviön korvapuustit ovat maidottomia ja siis Marsun herkkua. Namiti. Syytän nyt Aallokon pikkuleivätöntä uudistumista siitä, että likimain harmiton teen seuraksi nautittu keksiherkku on korvautunut kuusinkertaisen kalorimäärän sisältävällä kanelipullalla. Barrikadi kutsuu.

Vesisateen tuijottaminen tuo mieleen liikaa metafyysisiä pohdintoja, joita pitäisi yrittää hätyyttää pois. Samassa pöydässä istuva poika on kuitenkin hautautunut tietokoneensa näytöltä lukemaansa artikkeliin, joten hänestä ei ole seuraksi karkottamaan Marsun outoa tyhjiötä. Niinpä lienee tarpeellista kohta nousta itse ylös, verrytellä vähän ja lähteä pyöräilemään kaatosateessa kohti kotia. Olisi vielä runsaasti viime hetken säädettävää ennen huomista, ja nukkumaan pitäisi päästä sangen varhain - juna lähtee puoli kuudelta aamulla. Kaikenlaista sitä, mihin on tämä mualima mänössä. (Terveisiä Nikolle ja Kaisulille, toivottavasti siellä on parempi ilma kuin täällä.)

Selitysosio

Yksityisyyden ja oman wc-pöntön kaipuu polttaa keskiverto-opiskelijaa niin voimakkaana, että useimmat opiskelijat muuttavat yksiöön ensimmäisen vuoden jälkeen, monet jopa sen aikana. Tavoilleni uskollisena minun piti tässäkin toimia toisin kuin enemmistö: neljän onnellisen kolmiosolussa vietetyn vuoden jälkeen olen vihdoin ottamassa ratkaisevan askelen ja muuttamassa erilleni. Tähän itselliseen asumismuotoon liittyvä elämänmuutos stressaa minua siinä määrin, että minun on aloitettava uusi blogi purkaakseni patoutuneita tunteitani. Tai sitten olen vain jäänyt koukkuun tähän viestintämuotoon, jossa maailma voi seurata mielenliikkeitäni lähes reaaliaikaisesti. Koskaan ei voi olla varma. Joka tapauksessa vuodatan sieluani vast'edes yksiöasumisen valo- ja varjopuolista ja kaikesta, minkä tarpeeksi kestävällä aasinsillalla saan aiheeseen liittymään. Ainakin minulla on hauskaa.