...and the world's your oyster

Olisipa aika kivaa olla joskus oikeasti työssäkäyvä ihminen. On kiva mennä kauppaan ja tietää, että voi ostaa leikkelettä, jos tekee mieli - ja kun atk-poika ehdottaa ulkona syömistä, ensimmäinen reaktio ei ole köyhyydentunne ja paniikki 25 euron aterian lompakkoon tekemästä lovesta (tosin yleensä seuralaiseni on jalomielisesti tarjonnut myös minun annokseni).

On hassua, että neljä vuotta nuorempi siskoni on käynyt aikusten töissä jo vuoden, kun taas minä notkun epämääräistä opiskelijaelämää viettämässä jo kuudetta vuotta. Sisko saa oikeaa palkkaa, minä opintotukea, ja olen jo jonkin aikaa elänyt osaksi siskon anteliaisuuden varassa - sisko asuu vielä kotona, joten hänellä on varaa ostaa minulle kirppikseltä kaikenlaista kivaa, jota itsen ei tulisi hankittua. Pienenä opetin siskoa luistelemaan ja tein hänelle aamupalaksi hauskoja voileipiä, joissa kinkkumakkarasta leikattuun autoon oli tehty renkaat kurkunsiivuista. Nyt sisko pitää vuorostaan huolta minusta ja opastaa kun tarvitsen apua aikuisten asioissa. Naapurin atk-pojan on vaikea kuvitella elämää yhden siskon kanssa, kun hänellä itsellään on kolme sisarusta; itse taas en oikein osaa eläytyä elämään, jossa voisi olla samanlainen suhde useampaan kuin yhteen ihmiseen. Tänään tuli taas hetkellisesti siskoa ikävä, kun en semi-hienossa ravintolassa osannutkaan valita oikeaa haarukkaa salaatinsyöntiä varten. Sisko olisi tiennyt.

Kesäherkkuja ja muita erikoisruokavalioita

Marsun ruumiinrakenne ei sovi herkutteluun. Puolipyöreän prinsessan ei tarvitse kuin kuulla puhuttavan suklaasta tai kermasta, kun hän jo lihoo kilon; kaikki ruoka tuntuu imeytyvän vatsasta suoraan reisiin ja lantiolle ja jäävän siihen. Tämä kesä on maaseutumatkailuineen ja kotikotona asumisineen ollut erityisen petollinen: graduntekoa ei rasittavuudestaan huolimatta lasketa liikunnaksi, ja kun jokaisessa kyläpaikassa jyrsijän pikkutassujen ulottuville roudataan sokerista ja rasvasta valmistettuja jälki-, alku- ja välipalaruokia, on kesälaitumilta arjen aherrukseen palaileva Marsu noin kaksi kertaa alkuperäisen kokoinen ja paljon vähemmän pörhöinen.

Tosin syöminen on kyllä hauskaa. Äidin ostamista mansikoista ja laktoosittomasta jäätelöstä syntyy käden käänteessä täyteläinen pirtelö, uunituoreet karjalanpiirakat rasahtavat ihanasti hampaissa, anoppiehdokkaan lähettämät hillat (l. lakat l. suomuuraimet) antavat raikkaan lisäsäväyksen leipäjuustolle (saatavana vähälaktoosisena). Kotikunnan kauppakeskuksen edessä olevasta jäätelökioskista löytyi pistaasijäätelöä, jota oli tietysti pakko syödä – sen lähemmäksi marsipaania ei tässä maassa taideta päästä. Aikuisten festareilta piti alennustilan unohtamiseksi ostaa litra lakritsaa (joo, oli se kallista, mutta sen arvoista!). Piknikevääksi tulee tietysti hankittua aina jotakin äärettömän epäterveellistä. Olen jopa sortunut pikaruokalounaisiin: jäisten falafelien seuralaisena tarjottiin majoneesissa uitettuja kasviksia ja ranskalaisia perunoita, kana-ananaspizzassa oli tosi paljon juustoa.

Atk-poika on ollut ymmärtäväinen, kannustava, kiltti ja lohduttava, mutta mikään ei peitä sitä seikkaa, että Marsun vyötärönseudulle kerääntynyt outo materia on hälyttävä merkki ravintotasapainon horjumisesta ja liikunnan puuteesta. Epätoivo valtaa jyrsijän mielen: terveellisesti syöminen ei toki ole vaikeaa, mutta ruoanlaitto ei koskaan kuulunut prinsessan lempipuuhiin lenkkeilystä puhumattakaan. Sitä paitsi ulkoilu on jatkuvassa vesisateessa ikävää. Marsun ihannemittojen etsinnöissä mitkä tahansa keinot voidaan tarvittaessa ottaa käyttöön. Riennän siis kohta nurtsille tappelemaan jänisten kanssa heinistä. Älkää tarjotko jäätelöä.

Pääsiäiskokko

Monta viikkoa on huiskahtanut ohi niin, että Marsun töppöjalat ovat hädin tuskin koskettaneet maata. Bloggaamisen esteenä ei niinkään ole ollut aiheiden, vaan lähinnä ajan puute: luottamustehtävät, opinnäyte ja ihmissuhteen ylläpito ovat vieneet kaiken vapaa-ajan ja jäljellejäävät minuutit on kulutettu ompeluharrastuksen edistämiseen tai matkasuunnitelmien tekoon.

Tänä viikonloppuna Marsu on kuitenkin temmattu Pohjois-Pohjanmaalle juhlistamaan Vapahtajamme ylösnousemusta, mikä merkitsee tervetullutta taukoa järjestösäädoistä ja kaikentasoisista arkihuolista molemmille Jyrsijät-projektin jäsenille. Maalaismaiseman keskellä sankarittaremme syö tonneittain munan muotoon puristettua suklaata, tutustuu afrikkalaisiin lyömäsoittimiin, ihailee Husqvarna Vikingin kirjontaohjelmistoja ja tekee terapeuttisia ulkotöitä. Lisäksi vihdoin ehtii myös istahtaa blogin ääreen ja miettiä jotakin järjellistä sanottavaa.

Naapurin atk-poika on puhunut pääsiäiskokosta niin kauan kuin Marsu jaksaa muistaa. Tämä pääsiäislauantaina toteutettava pohjalaisrituaali muistuttaa jonkinlaista puhdistautumisriittiä tai symbolista uudelleensyntymistä. Kaikki talven aikana kertynyt paperijäte, pahnat, spraymaalipullot, jätesäkit ja traktorinrenkaat kootaan valtavaksi keoksi takapihalle tai laitumen reunalle, peitellään kuusenhavuilla ja poltetaan iloisessa juhlatunnelmassa.

En ole vielä päässyt tarkkaan selvyyteen rituaalin sosiaalisista merkityksistä; oletan, että alkoholilla on osuutta asiaan ja useimmille tuleen tuijottaminen isolla porukalla on vain tekosyy a) nauttia virvokkeita suoraan pullonsuusta tai b) ottaa lähikontaktia lajitovereihin joko tappelu- tai lisääntymismielessä (riippunee itse kunkin mieltymyksistä ja sukupuolisista suuntauksista, kumpaan lopulta päädytään). Nämä intressit on kääritty ”perinteiden säilyttämisen” ja ”noita-akkojen karkottamisen” suojaverhoon; samaan tapaan pääsiäiskokossa tyhjien johtokelojen ja Mulli-Melli-rehusäkkien päälle kasataan traktorilavallinen kuusenhavuja. Hieno symboliikka huipentuu kokon poltossa: kaikesta vanhasta talven kuonasta ja jätteestä päästään eroon ja uusi vuodenkierto vastaanotetaan tyhjään, siistiin latoon ja puhdistetuille ojanpenkoille. Hauskinta puuhassa on yhteisöllisyys – koko suku miniäehdokasta myöten puetaan vanhoihin tuulipukuihin ja viedään radan varteen kuusenhakoja kantamaan. Lopuksi ihastellaan korkeaksi kohonnutta kokkoa ja muistetaan todeta, että naapurikin varmaan hämmästelee keon kokoa.

On perin hassua olla mukana juhlaperinteessä, jollaiseen ei omassa kulttuuriympäristössä ole törmännyt. Mieleen tulevat kokemukset vaihtoajalta, jolloin unkarilaiset siantappajaiset kansallispäivän kunniaksi tuntuivat varsin eksoottisilta. Nyt tunne on suunnilleen sama; onneksi turvana on atk-poika, joka pitää huolta siitä, ettei Marsu jää ulkopuoliseksi vaan pysyy inessiivissä.

Parasta on kuitenkin leipäjuusto ja lakka-tyrni-hillo.

Pullaton tila

Kortepohjan miniyksiö on muuttunut jääkaapiksi. Vertaus on osuva paitsi lämpötilan myös sekaisuusasteen osalta; imurointi tekisi terää, mutta nyt ei ehdi. Huominen presentaatio jännittää ja stressikäyrä kohoaa, ja pahinta tuskaa on yritettävä lievittää blogaamalla. Niinpä hajanainen ajatustippaleipä realisoituu ajatustenvirraksi, jonka lukeminen ei viihdytä ketään (ketä varten minä tätä oikeastaan kirjoitan? Mikä on elämän, saati blogaamisen tarkoitus?).

C-rakennuksen kahvio on kiinni. Se tarkoittaa, että kerrankin on melko hiljaista - mutta samalla se myös merkitsee, että luomisprosessin karikoista on selvittävä yli ilman hunajateen suomaa lievitystä. Myöskään pullaa ei siis saa - eilen nimittäin opin, että Pähviön korvapuustit ovat maidottomia ja siis Marsun herkkua. Namiti. Syytän nyt Aallokon pikkuleivätöntä uudistumista siitä, että likimain harmiton teen seuraksi nautittu keksiherkku on korvautunut kuusinkertaisen kalorimäärän sisältävällä kanelipullalla. Barrikadi kutsuu.

Vesisateen tuijottaminen tuo mieleen liikaa metafyysisiä pohdintoja, joita pitäisi yrittää hätyyttää pois. Samassa pöydässä istuva poika on kuitenkin hautautunut tietokoneensa näytöltä lukemaansa artikkeliin, joten hänestä ei ole seuraksi karkottamaan Marsun outoa tyhjiötä. Niinpä lienee tarpeellista kohta nousta itse ylös, verrytellä vähän ja lähteä pyöräilemään kaatosateessa kohti kotia. Olisi vielä runsaasti viime hetken säädettävää ennen huomista, ja nukkumaan pitäisi päästä sangen varhain - juna lähtee puoli kuudelta aamulla. Kaikenlaista sitä, mihin on tämä mualima mänössä. (Terveisiä Nikolle ja Kaisulille, toivottavasti siellä on parempi ilma kuin täällä.)

Ottaa ja nyppii

Koska olen nyt jalkautunut pikku kotikopistani Ulkomaailmaan tekemään havaintoja opinnäytetyötäni varten, kaikki vieraan ympäristön ominaisuudet tulvivat kohti hallitsemattomassa mittakaavassa. Osa uusista virikkeistä on positiivista laatua: osaan käyttää langatonta verkkoa sekä kirjastolla että vastikään avautuneessa C-rakennuksen kahviossa (nostalg nostalg!). Tee on hyvää ja yleiseen hintatasoon nähden melko kohtuuhintaista. Ihmiset ovat enimmäkseen ystävällisiä ja suomella tulee toimeen (tosin aksentistani huomautellaan jatkuvasti). Akuuttia hepatiittivaaraa ei ole ja vettä voi juoda suoraan kraanasta.

Jotkin asiat sen sijaan ovat muuttuneet huonompaan suuntaan sitten viime näkemän. Kirjaston kahvion kalusteet on uusittu, ja entisten epäkäytännöllisten pöytien ja tuolien sijaan on ilmestynyt uudenlaisia epäkätännöllisiä pöytiä ja tuoleja. Muutosvastarinta kukoistaa! C-rakennuksen kahviosta ei enää löytynyt metallisia pikkulusikoita, vaan pelkkiä kertakäyttöisiä muovilusikoita ja epäkäytännöllisiä take-away-tikkuja. Pikkuleipävalikoima on huolestuttavasti heikentynyt koko kampuksella: kihviössä on tarjolla jättimäisiä, epäilyttävän paksuja ja koostumukseltaan jauhoisia sydänpikkuleipiä pöyristyttävään euron hintaan. Pähviökin pettää Marsun luottamuksen myymällä kaupan suklaapikkuleipiä 60 sentin kappalehinnalla. Rasvatkaa mieron sauva!

Kaikkein raivostuttavin uusi ärsyke löytyy päärakennuksen naistenhuoneesta. Kaikkihan muistavat, että seiniin on liimattu ohjekyltit, jotka kehottavat hävittämään saniteettivälineet niille tarkoitetuissa paperipusseissa ja kieltävät heittämästä mainittuja tuotteita tai muita vieraita objekteja wc-astiaan sen tukkeutumisen välttämiseksi. Nämä ohjeet lienevät tarpeen kaikille naistenhuoneen käyttäjille. Ekolo-luomuliikkeen kanta-asiakaskunta on kuitenkin keksinyt hauskan tavan markkinoida suosikkimyymälänsä tuotteita: lauseen "käyttäkää roskakoria" jälkimmäinen sana on viivattu yli ja yläpuolelle on lisätty sana "kuukuppeja".

Samaa ilosanomaa levitetään kaikissa kopeissa. Ilmiö on harmittanut muitakin saniteettitilan käyttäjiä ja ohjekylttien marginaalit ovat täyttyneet moista tuotesijoittelua kommentoivista teksteistä. Marsua ärsyttävät sekä kuppihihhulien harrastama halleluja-mainonta että sitä arvosteleva seiniin kirjoitteleva kansanosa, vaikka kieltämättä wc:n seinäkirjoitukset ovat oiva tapa pysyä kärryillä siitä, mitä maailmassa tapahtuu ja mikä mahtaakaan olla in. Ilmeisesti olen vain konservatiivinen, väsynyt ja nälkäinen - Lozzilla syödystä pizzalounaasta kun on kuitenkin kulunut jo kokonaiset kaksi tuntia. :)

Kotiloitunut

Yksiöni näyttää nyt aivan kodilta. Viimeinen silaus oli mäntysaippuantuoksuinen räsymatto, jonka levitin tänään lattialle itsetyytyväisyyttä hehkuen. Nyt Marsulla on oma kolo, jossa saa itse päättää asioista ja jossa siivottavana on (joitakin poikkeuksia lukuunottamatta) vain omia jälkiä. Elämä hymyilee täyteen ahdettuun yksiöön ja sen minikeittiöön, josta pitäisi vieläkin löytää tilaa muutamalle äidin tuomalle astialle.

Koti on niin mukava paikka, että sieltä on suorastaan harmi lähteä välillä pois. Pyykkivuoroa varaamaan pitää mennä viereiseen taloon ja lounasta saadakseen on käveltävä aina kampukselle asti. Toisaalta on helpompaa syödä "ulkona" kuin laittaa joka päivä itse terveellistä ja monipuolista ruokaa. Lisäksi syöminen on hyvä tekosyy olla tekemättä mitään hyödyllistä. Kalvava omatunto siitä nyt jo vuoden odottaneesta g-kirjaimella alkavasta projektista tosin kasvaa koko ajan, joten senkin aika on pakko kohta koittaa. Vielä toistaiseksi Marsu kuitenkin puuhastelee pikku yksiössään kaikkea muuta: kohta voisi taas ryhtyä vähän sisustamaan, tai syömään.