Tömps, tömps, tömps

Pakannut tosi paljon. Vieläkin paljon pakkaamatta, esim. kaikki vaatteeni ja suuri osa seinällä riippuvista jutuista. Olen sentään irrottanut postikorttikollaasit; naapurin atk-poika on jo miltei antanut siunauksensa niiden kokoamiseksi uudelleen uuteen asuntoon. Mitähän hän sanoo metrisestä Nalle Puh -julisteesta?

Muutto on sunnuntaina. Lähetin juuri rekrytointiviestin, mutta jos juuri Sinä et ole saanut viestiäni ja koet kuitenkin olevasi kykenevä ja halukas kantamaan pahvilaatikoita, ole kiltti ja ilmoittaudu s-postilla tai puhelimella... Meneeköhän tämä jo liian epätoivoiseksi? Myönnän, stressaan - nyt vain taitaa taas tapahtua liikaa asioita yhtä aikaa. Naapurin atk-poikakin on kai vähän rikki. Vaikea viikko, tai kuukausi.

Ai niin, en ole vielä vouhkannutkaan: graduni meni esitarkistukseen. Sain tänään sähköpostia Professorilta, joka ehdotti tapaamista ensi tiistaille. Yllätyin nopeasta toiminnasta ja nyt jännittää ja ahdistaa taas palata G:n kimppuun. Onneksi (?) nyt on sentään myös muuta ajateltavaa - Marsu menee taas ensi viikolla heiluttelemaan töppöjalkojaan vapaa-aikasihteerin toimistoon (kuinka kauaksi aikaa, on vielä arvoitus). Tämäkin seikka hirvittää jo valmiiksi, mutta samalla olen aika iloinen. Va-sihteerin toimistossa on usein aika kylmä, mutta työssä on myös mukavampia puolia.

Palautteesta ja sen saamisesta

Sain tiistaina palautteen originaaliprofessoriltani. Kauhuskenaarioni ei aivan toteutunut, mutta on kyllä myönnettävä, että Joukon tapaamisen jälkeen olin sentään vakuuttunut kyvystäni tuottaa akateemisesti validia tekstiä. Originaaliprofessorini oli hyvin asiantunteva ja antoi oikein navakkaa palautetta useista sanavalinnoista, liiallisesta sulkumerkkien käytöstä (miten niin hämmentää lukijaa? Oletteko te hämmentyneet?) ja joistakin epäselvistä merkintätavoista. Minulle jäi kuitenkin käsitys, että hän ei sentään pitänyt työtäni täysin kelvottomana, ja sain hyväksyviä kommentteja eräistä päätelmistäni ja käsittelytavoistani, mutta tekstin ulkoisessa säädössä on vielä paljon toivomisen varaa. Olen kehittänyt itselleni maneereita, ja se on kauhea asia.

Sain tiistaina aivan yllättäen myös sähköpostia eräältä vanhalta KVAT-aktiivilta. Hän kirjoitti lyhyesti, mutta ytimekkäästi, ja olen hänelle siitä kovin kiitollinen: pelkäsin etukäteen tätä pj:n tuulista jakkaraa, ja olen iloinen, että ainakin yhden jäsenen mielestä olen hoitanut paikkaani hyvin.

Keskiviikkona varasin kirjoittajapiirin kokoontumisessa tekstintuontivuoron. Se on vasta kahden viikon kuluttua, sillä ensi viikoksi en millään ehdi tuottaa mitään. Tämän viikon sunnuntai on toki vapaapäivä, mutta sen ajattelin käyttää ruoanlaittoon ja seinään tuijottamiseen; lauantaina on tentti, shobailua ja juhlat, joiden jälkeen pääsen vielä saunaan. Naapurin atk-poikakin on epämääräisten huhujen mukaan tuolloin saapuvilla kaupungissa ja ajattelin käyttää tilaisuutta hyväkseni. Lähtisiköhän se vaikka iltakävelylle?

Kirjoittajapiirimme Kortescriberum on muodostunut minulle jo yllättävän tärkeäksi viiteryhmäksi. Sain aiheesta myös palautetta, jonka perusteella aion kipittää pikku töppöjaloillani termoskannun kanssa kerhotiloihin vielä jatkossakin. Mutta tekstin vieminen jännittää: keväällä vetkuttelin viimeiseen asti ja varasin palautevuoron vasta, kun joku käski. Nyt aioin turvautua samaan taktiikkaan; kun olen mahdollisimman paljon äänessä toisten palautteenannon aikana, kukaan ei huomaa, että minun tekstiäni ei ole vielä nähty. Vaan saivat ne minut kiinni kuitenkin, ja kohtapa kolkuttaa deadline ovelle teräsnyrkillä. Viimeksi sain kyllä kehuja, mutta tämänkertaista tekstiä ei olekaan hiottu yli vuotta. Kasvojen menetys häilyy horisontissa uhkaavaana kuin sienipilvi.

Ystäväni lenkkeilijä-rölli, uskollisin lukijani ja ainoa kommentaattorini, on lähestynyt toimitusta dieselinkatkuisella tervehdyksellä. Toivon, että parahin nimimerkki Lieskakäämi -83 kuitenkin selviää takaisin tolalleen; kommunikaatiokatkokset ovat tulleet jäädäkseen, mutta uskollisen lukijan kärsivällisyys palkitaan. Saako olla saunailta vai kenties Rentukan pizzalippu (KVAT-huumoria)?

Kiitän kaikkia saamastani palautteesta. Kanssanne on ilo työskennellä. *huiskuttaa*

PS Linkkisumasta voi syyttää George P. Landowia, jonka mukaan hyperteksti on multilineaarista ja siten anarkistista. Terveisiä naapurin atk-pojalle!

Humanistin iloisempi perjantai

Olen viimein tajunnut lopullisesti, että minulla on liikaa vapaa-ajan aktiviteetteja. Tässä vaiheessa syksyä asialle ei oikein enää voi mitään: olen jo luvannut olla sekä kuoron että kirjoittajapiirin käytettävissä, kansalaisopiston ompelukurssi kestää huhtikuuhun, enkä kaikesta päätellen koskaan oikeasti tule pääsemään kylän peli-iltoihin yliopistoliikunnan kansantansseista puhumattakaan, sillä tiistaisin on aina kaikkea muuta. Ja vaikka voisinkin vapaasti päättää, mitä jätän tekemättä, valinnan tekeminen olisi hyvin vaikeaa. Kuoro on terapeuttinen, tanssit tekevät hyvää ruumiinkuvalleni, kirjoittajapiirissä on ystäviä (ja sehän on muutenkin kuin oma lapsi) ja ilman ompelua en saisi oikeasti mitään näkyvää aikaan. Vapaa-ajalla on toki hyvä olla mielekästä tekemistä, mutta toisinaan tuntuu, että kaikki nämä aktiviteetit yhdistettynä tämän nelikirjaimisen lyhenteen aktiivijäsenyyteen vievät niin paljon energiaa, että tällä menolla valmistun tammikuussa 2012. Onneksi minulla on ikuinen opiskeluoikeus.

Mutta tietenkään asiat eivät oikeasti ole näin onnettomasti. Sain tänään ensimmäistä kertaa palautetta yhdestä graduni luvusta maailman kolmanneksi ihanimmalta mieheltä Joukolta. Jouko oli aivan uskomaton. Hän sanoi tekstiäni tieteelliseksi ja päätelmiäni hyvin perustelluiksi ja käski jatkaa samalla mallilla loppuun asti. Nyt olen aivan hämmentynyt ja tein jopa sellaisen ihmeen, että tutkin yhtä lähdeteosta perjantai-iltana klo 20, siis vapaa-aikana. Uskomatonta. Ehkä tästä siis vielä tulee jotain. Tosin on olemassa vielä pienoinen jännitysmomentti: toinen pääluku on luettavana oikealla originaaliprofessorillani, joka on jo useaan otteeseen ollut monesta asiasta eri mieltä Joukon kanssa. Pelkään, että tavatessa hän tyrmää minut heilauttamalla Remingtonia pussilakanassa ja ajelee ylitseni konttorituolilla. Tämänpäiväisessä seminaaritapaamisessa hän oli tosin oikein kiva ja kannustava. Mutta olen kyllä iloinen (ohjaus)suhteestani myös Joukoon. Hän on kovasti kiva mies.

(Kaikki fennomaanit huomio: oletteko huomanneet Marsun myös -sanan käytössä jotain omituista? Jouko oli korjannut sen tekstissäni kaksi kertaa ja huomautti siitä vielä erikseen. Että ei olekaan sama, mihin sen länttää, vaan on jokin ero siinä. Hämmästyin. Miksi ei ole ennen ollut tästä mitään puhetta? Suottako kävin koulut?)

Ihmissuhdekuulumiset: Sain tänään kukkia! "Onko nyt joku päivä?", kysyin. "Ei, olet vain niin ihana", sanoi mies. Ihana! Onko tämä minun elämääni, kysyn. Ei tunnu tutulta. Pitäisikö epäilyksen tuomiokellojen jo alkaa kilkattaa: mitähän luvatonta se nyt lienee tehnyt? Ei, luottavaisena asettelen gerberat maljakkoon ja hyräilen tyytyväisenä. Kyllähän minä tosiaan olen aika ihana. :)

Nyt viihdyttämään naapurin atk-poikaa, joka tylsistyneenä lukee slashdottia kolmatta kertaa tänään. Aivan kauheeta.

Seuraava maksaa

Marsun sijaisuus vapaa-aikasihteerin toimistossa päättyi yhtä nopeasti kuin alkoikin ja nyt Jyrsijämme palaa jälleen rakkaan opinnäytteensä pariin, puurtamaan raskaita kolmen tunnin työpäiviä hakalissa olosuhteissa raidallisin kankain sisustetussa ilmastoidussa kirjastossa. Tosiasiassa nyt olisi jo pikku hiljaa aika saada se gradu tehtyä - tästä on puhuttu jo ihan megakauan ja nyt jo nolottaa tällainen jahkailu. Kaiken lisäksi pikkutassun alkaa jo tehdä mieli oikean sorvin ääreen jotakin yleishyödyllistä tekemään: opiskelijan tilipussi on ohkainen, eikä sen turvin juuri ihmeitä puuhata. Lomamatkaa varten pitää säästää syömällä puoli vuotta pelkkää makaronia ja elämällä atk-pojan siivellä sellaisessa mittakaavassa että itseänikin hirvittää.

Onneksi sentään on olemassa yksi täysihoitola, johon olen aina tervetullut asumaan ilmaiseksi ja jossa ruokaa ja hyödykkeitä tuodaan käden ulottuville ilman eri pyyntöä: kotikoti. Häivyin siis jälleen näkyvistä ja suuntasin tänne länsirannikolle täyttämään perheeni elämässä ammottavaa Marsunkokoista aukkoa. Nyt istun siskon sängynlaidalla ja kuuntelen tämän tyytyväistä päikkärituhinaa. Varasin äsken kaksi lippua uusimpaan vihreästä örkistä kertovaan satuelokuvaan, sillä siskon mielestä elokuviin meno siskon kanssa on vielä kivempaa kuin zobailu. Olen samaa mieltä. Kun kaksi nuorta naista menee elokuviin, se on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Ja koska siskolla on auto, ei tarvitse edes ostaa megakallista bussilippua.

Kielikuvat ja -kukkaset, osa 1

Rentouttavan juhannusloman jälkeen olen nyt palannut sorvin (oikeammin sen virtuaalisen vastineen eli kannettavaan tietokoneeseeni asennetun OpenOffice-tekstinkäsittelyohjelman) ääreen ja ryhtynyt puuhastelemaan gradun parissa. Aikaansaamisen ja viitsiväisyyden välillä on ollut huomattavia päiväkohtaisia eroja ja vesisateen määrästä riippuvia vaihteluita; tänään meni ihan hyvin, kunnes Times New Roman sai minut näkemään punaista tutun OOO-sinisen sijaan ja päätin sijoittaa lapaset lavuaariin tältä päivältä.

Olen viime päivät ollut yllättävän aikaansaapa monessa suhteessa. Pölykoirat on huidottu nurkkiin ja pyykkikonetta pyöritetty puhumattakaan gradumörön hutkimisesta pesäpallomailalla ja muilla aseilla. Peikkoa ei ole vielä aivan selätetty, mutta alan selvästi olla siihen nähden vahvoilla. Olen myös tavannut B-talon tornipöllöä ja omistusasunnon Työssäkäyvää Pariskuntaa.

Kaiken lisäksi olen taas päässyt toteuttamaan huonekalupuuseppäitseäni ja entisöimään - tällä kertaa tosin ilman höylää ja maalisutia: yksi sinisistä tuoleistani on ollut sangen huolestuttavassa tilassa jo useiden kuukausien ajan minun laittamatta rikkaa ristiin sen korjaamiseksi. Kun eräänä aamuna heräsin selvästi aikaisemmin kuin yökylään jäänyt atk-poika, päätin lopulta tarttua härkää sarvista ja tuolia pinnoista ja tehdä sen mitä naisen on tehtävä. Avasin liimapullon jakoavaimella, herätin atk-pojan irrottamaan viimeiset kiinni olevat puolat ("Ensimmäinen kerta, kun Marsu oikein kehottaa rikkomaan jotain!") ja ryhdyin liimaamaan osia paikoilleen. Vain yksi puola meni väärin päin, mistä olen melko ylpeä; lisäksi sain hiukan liimaa otsatukkaani. Loppujen lopuksi tuolista tuli oikein hyvä ja sitä pystyi käyttämään jo samana iltapäivänä. *aploder*

Loppuun pieni mainostus: Rentukka on jälleen auki! Tuon jokaisen itseään kunnioittavan kortepohjalaisen kantapaikan remontti on vielä hieman kesken ja vaiheessa, mutta pizza on yhtä hyvää kuin ennenkin ja takaseinä varsin kivan värinen. Käykää katsomassa.

Maailman kolmanneksi ihanin mies

Oma professorini hävisi taannoin jäljettömiin juotuaan näkymättömäksi tekevää taikamustetta. Ilman apua ei edes super-jyrsijä saa valmiiksi opinnäytetyötä, jonka valmistumista ehkäisevät perfektionismin lisäksi ylioppilaskylän vapaa-aikatoimintaa säätelevä nelikirjaiminen yhdistelmä ja lähiympäristön sairastelu. Jokin keino oli pakko löytää.

Tänään rohkaisin vihdoin mieleni ja kävin vastaanotolla. Kyseessä ei siis ollut mystinen lääkärisetä eikä sosiaaliterapeutti, vaan suomen kielen raudanluja ammattilainen, iki-ihana Jouko K. Jouko katsoi lempeästi, istutti pöydän ääreen ja ehdotti, että voisin esitellä työni sisällysluettelon. Kaivoin mainitun tuotoksen laukkuni syövereistä ja kyyristyin odottamaan punakynän viuhunaa. Ihmeekseni Jouko kuitenkin otti silmälasit päästään, nyökytteli ja totesi, että sisällysluettelo näytti oikein hyvältä ja kiinnostavalta ja että voisin jatkaa siitä eteenpäin sellaisenaan. Jouko myös suhtautui sopivan myönteisesti työni näkökulmiin ja monipuolisuuteen ja kaikkeen siihen jännään, mitä olin aineistosta kaivanut. Joukon mielestä olin selvästi miettinyt työni rakenteen oikein hyvin ja että hänestä näytti siltä kuin olisin ollut tekemässä väitöskirjan jäsentelyä. (Pelottavaa.)

Parasta kaikesta on se, että sain kullanarvoisia, konkreettisia etenemisohjeita ja vihdoin myös hyvän keinon aineistoni syntaktissemanttiseen luokitteluun (Jouko on erityisesti paikannimistön mestari). Kaiken lisäksi Jouko käski tuoda seuraavaksi yhden kokonaisen luvun hänen katsottavakseen. En ole enää yksin!

Nyt siis takaisin sorvin ääreen: peitenimien rakennetta ja nimenantoperusteita käsittelevä luku on saatava valmiiksi mahdollisimman pian, että kasvot säilyvät. (Joukon mielestä johdanto kannattaa kirjoittaa viimeksi. En kertonut, että johdanto on työssäni ainoa kohta, jota tällä hetkellä pidän melko valmiina.)

Pakollinen sisustus-info: Heitin krysanteemini biojätteisiin kuivatettuani sen vahingossa käppyräksi kolmantena viikonloppuna peräkkäin. Naapurin atk-poika varmisti viihtyvyyteni yksiökopperossa ja osti kimpun punaisia reilun kaupan ruusuja. Ne näyttävät oikein hyvältä tuttavapariskunnalta saadun kirjovehkan vieressä. Kuinka usein sitä pitikään kastella (riittääkö kerran kuussa)?

Thank God It´s Friday

Takana on taas yksi kiireinen viikko. Kaksi viime päivää olen istunut tiiviisti kirjastolla opinnäytetyön ääressä. Konkreettiset aikaansaannokset ovat kuitenkin jääneet perin vähäisiksi, mikä kalvaa pahoin pikku jyrsijän mieltä. Tieteellisen tekstin tuottaminen ei ole lystiä - ja vielä tyylilajiakin suuremmaksi ongelmaksi ovat nousseet sellaiset hyvin yksinkertaiset asiat kuin asioiden oikea esittämisjärjestys ja se, mikä Marsun opinnäytetyön aihe oikeastaan on. Vinkki: kun suunnittelette gradun tekemistä, valitkaa jokin helppo ja tunnettu aihe ja sellainen metodi, josta on olemassa jo metrikaupalla kirjallisuutta ja hienoja, valideita tutkimuksia usealla eurooppalaisella sivistyskielellä. Muussa tapauksessa joudutte pian painimaan ylitsepääsemättömien ongelmien kanssa: työnne aiheelle ei ole missään tuntemassanne kielessä vakiintunutta, kuvaavaa termiä, ja viitatessanne aikaisempaan tutkimukseen joudutte jatkuvasti pohtimaan, mitä useista alalla käytettävistä termeistä oikeastaan tässä yhteydessä haluaisitte käyttää.

Gradun lisäksi elämässäni on läsnä yksi nelikirjaiminen lyhenne, johon liittyviä tehtäviä tälläkin viikolla pulpahteli esiin tuon tuostakin. Kokouksen ja kirjoittajapiirin tapaamisen lisäksi olen viettänyt aikaa mainostaen yhdistyksemme ylpeyttä, Runon ja viinin iltaa, jota vietetään suureellisin menoin kahden ja puolen viikon päästä iki-ihanassa ravintola Rentukassa. Tietenkin olen myös pitänyt huolta laajasta sosiaalisesta verkostostani: tiistaina tapasin Vehkakujalla asuvia ystäviä, joista se kolmaskin on taas vihdoin palannut maahan. Keskiviikkona puolestaan söin hedelmäsalaattia Helmipoelloen luona. Eilen minua odotti kotiin tultuani iloinen yllätys: naapurin atk-poika oli flunssastaan huolimatta jaksanut laittaa hyvää ruokaa ja ostanut kukkia kansainvälisen merkkipäivän kunniaksi. Hehk.

Nyt olen avautunut. Seuraavaksi voisi herättää Data-Kurren päikkäreiltä ja alkaa miettiä edullisia majoitusvaihtoehtoja. Minun kontolleni jää unkarinkielinen viestintä niiden kanssa, mutta toivoisin, että tuo toinen olisi mukana edes valitsemassa paikkoja. (Jyrsijät-projektin kevätretki suuntautuu tänä vuonna Unkariin, jossa on paljon aroa ja hyviä silttimonttuja, joihin on helppo kaivaa kuoppia ja koloja.)

Diskopalloilulajien EM

Tänä viikonloppuna Marsun oli määrä viedä naapurin atk-poika näytille Tampereelle. Tampere kuitenkin peruutti tapaamisen viime hetkellä, joten kaksikkomme jäikin viikonloppusuunnitelmineen tyhjän päälle. Kaikesta suunnittelemattomuudesta huolimatta viikonloppu on edennyt varsin mukavasti - ja aivan liian nopeasti: nyt on sunnuntai-ilta ja huomenna on taas aloitettava arjen aherrus opinnäytetyön parissa. Onneksi nyt sentään on jotakin konkreettista tehtävää, koska b-talon tornipöllö kävi perjantai-iltapäivänä kuuntelemassa avautumistani teekupin ääressä ja kertoi, mitä minun seuraavaksi kannattaa kokeilla.

Tällä hetkellä vietän vapaapäivän viimeisiä hetkiä atk-pojan uudelleensisustetussa yksiössä. Joulusuklaiden jäljiltä hieman tavallista puolipyöreämpi suosikkihuonekaluni päätti ryhtyä huolehtimaan profiilistaan ja raivasi kopperoonsa tilaa tanssimatolle. Puolen tunnin pogoilusession jälkeen hän näyttää taas huomattavasti itsetyytyväisemmältä, mikä lämmittää meidän kummankin mieltä. Kohta taitaa olla iltakaakaon aika.

Kotona kylässä

Viihdyn kotona. Se on aivan totta. Ongelma onkin se, missä koti on.

Pienempänä oli selvää, että koti on lapsuudenkotona perheen luona. Perhe on mukava ja juttelee paljon, mutta useamman päivän vierailulla joutuu jatkuvasti miettimään, mitä Jyväskylään jäänyt atk-poika nyt puuhastelee ja miksi se ei vastaa sähköposteihin. Kotipaikkakunnalla kirjastoon on pitkä ja suklaarasialle lyhyt matka; tämä on otollinen asiaintila joulun ja muiden juhlapyhien aikaan, mutta graduntekijän työteho alenee suklaanläheisestä sijainnista johtuen pahimmillaan yli 400 %. Tästä kärsii itsetunnon lisäksi kukkaro, sillä Kela ei tehottomia ikuisuusopiskelijoita kauaa elätä. Niin mukavaa kuin kotikotona siis onkin käydä, perheen hoteissa ei voi viipyä kauaa, sillä turmio varttoo sitä, joka ei ajoissa valmistu tehokkaaksi hammasrattaaksi yhteiskuntamme koneistoon.

Koti voi olla myös omassa yksiössä. Täällä kaikki on siinä, missä minä sen haluan olevan: pöytä on ikkunan vieressä, tietokone täällä nurkassa, missä en voi koko ajan tähyillä ulkona käppäileviä ihmisiä tai Vesilinnan uljasta profiilia. Vapaus tuo vastuuta: jos jääkaappi on tyhjä, syy on minun, samoin, jos asunto on epäsiisti tai rumasti sisustettu. Yksiön ongelma on sen yksinäisyys: pitkän päivän jälkeen tulen tyhjään, kylmään ja pimeään asuntooni yksin, ilman puhetoveria, ilman puhuttavaa kenellekään. Toisaalta yksiön hiljaisuus rauhoittaa ja vapauttaa.

Yksinäisyys voi kuitenkin pidemmän päälle olla ahdistavaa. Tavallisessa lähiössä ihmiset eivät tunne toisiaan eivätkä puhu keskenään. Suomessa kanssamatkustajille ei saa puhua hississä eikä pesutuvassa tervehditä, vaikka asuttaisiin samassa talossa. Kortepohjassa vallitsee kuitenkin harvinainen tilanne: täällä asukkaat järjestävät koko kylän yhteisiä tapahtumia, kerhoja ja teemailtoja, joissa tutustutaan naapuriin ja löydetään uusia ihmisiä, joita voi moikata käytävillä. Ahtaan yksiön sijasta kodikseen voi ottaa koko kylän.

Näin on käynyt ainakin Marsulle, joka ryömi kolostaan Kortepohjan Vapaa-aikatoimikunnan kokoukseen ensimmäistä kertaa viime syksynä. Vastuun ja yhdessä tekemisen ilo realisoitui nopeasti ja vajaa viikko sitten pidetyssä vuosikokouksessa jyrsijämme ilmaisi kiinnostuksensa puheenjohtajuuteen. Vapaa-aikatoimikunta oli yksimielinen ainakin siitä, että kukaan muukaan ei uskalla tehtävää hoidettavakseen ottaa, joten nyt jyrsijäprinsessa istuu kiikkerällä jakkaralla, josta tassut tuskin yltävät maahan asti. Toivottavasti ne tulevan vuoden aikana hiukan venyvät.

Tulkaa kokoukseen, minäkin olen siellä.

Metatekemisen aatelia

Tänään on vapaata. Laiskotteluaamupäivän jälkeen olen tuijottanut seinää, katsellut haikeasti käsityölaatikkoa ja miettinyt, pitäisikö alkaa tehdä jotain hyödyllistä. Kohta on kuitenkin liian myöhäistä ruveta enää mihinkään, sillä aivan pian pitää alkaa vaihtaa vaatteita ja lähteä lounaalle kouluun. Lahtelaistunut lenkkeilijäystäväni on tulossa käymään, ja olen kovasti iloinen jo etukäteen. Ja huomenna on lauantai: ei mitään pakollista. :D

Nyt pitää ehkä kuitenkin alkaa teeskennellä opiskelemista, että on sitten jotakin raportoitavaa naapurin datanörtille. "Juu mä kirjoitin jo sen gradun, huomenna voisin aloittaa sitä lisuria."

Ottaa ja nyppii

Koska olen nyt jalkautunut pikku kotikopistani Ulkomaailmaan tekemään havaintoja opinnäytetyötäni varten, kaikki vieraan ympäristön ominaisuudet tulvivat kohti hallitsemattomassa mittakaavassa. Osa uusista virikkeistä on positiivista laatua: osaan käyttää langatonta verkkoa sekä kirjastolla että vastikään avautuneessa C-rakennuksen kahviossa (nostalg nostalg!). Tee on hyvää ja yleiseen hintatasoon nähden melko kohtuuhintaista. Ihmiset ovat enimmäkseen ystävällisiä ja suomella tulee toimeen (tosin aksentistani huomautellaan jatkuvasti). Akuuttia hepatiittivaaraa ei ole ja vettä voi juoda suoraan kraanasta.

Jotkin asiat sen sijaan ovat muuttuneet huonompaan suuntaan sitten viime näkemän. Kirjaston kahvion kalusteet on uusittu, ja entisten epäkäytännöllisten pöytien ja tuolien sijaan on ilmestynyt uudenlaisia epäkätännöllisiä pöytiä ja tuoleja. Muutosvastarinta kukoistaa! C-rakennuksen kahviosta ei enää löytynyt metallisia pikkulusikoita, vaan pelkkiä kertakäyttöisiä muovilusikoita ja epäkäytännöllisiä take-away-tikkuja. Pikkuleipävalikoima on huolestuttavasti heikentynyt koko kampuksella: kihviössä on tarjolla jättimäisiä, epäilyttävän paksuja ja koostumukseltaan jauhoisia sydänpikkuleipiä pöyristyttävään euron hintaan. Pähviökin pettää Marsun luottamuksen myymällä kaupan suklaapikkuleipiä 60 sentin kappalehinnalla. Rasvatkaa mieron sauva!

Kaikkein raivostuttavin uusi ärsyke löytyy päärakennuksen naistenhuoneesta. Kaikkihan muistavat, että seiniin on liimattu ohjekyltit, jotka kehottavat hävittämään saniteettivälineet niille tarkoitetuissa paperipusseissa ja kieltävät heittämästä mainittuja tuotteita tai muita vieraita objekteja wc-astiaan sen tukkeutumisen välttämiseksi. Nämä ohjeet lienevät tarpeen kaikille naistenhuoneen käyttäjille. Ekolo-luomuliikkeen kanta-asiakaskunta on kuitenkin keksinyt hauskan tavan markkinoida suosikkimyymälänsä tuotteita: lauseen "käyttäkää roskakoria" jälkimmäinen sana on viivattu yli ja yläpuolelle on lisätty sana "kuukuppeja".

Samaa ilosanomaa levitetään kaikissa kopeissa. Ilmiö on harmittanut muitakin saniteettitilan käyttäjiä ja ohjekylttien marginaalit ovat täyttyneet moista tuotesijoittelua kommentoivista teksteistä. Marsua ärsyttävät sekä kuppihihhulien harrastama halleluja-mainonta että sitä arvosteleva seiniin kirjoitteleva kansanosa, vaikka kieltämättä wc:n seinäkirjoitukset ovat oiva tapa pysyä kärryillä siitä, mitä maailmassa tapahtuu ja mikä mahtaakaan olla in. Ilmeisesti olen vain konservatiivinen, väsynyt ja nälkäinen - Lozzilla syödystä pizzalounaasta kun on kuitenkin kulunut jo kokonaiset kaksi tuntia. :)

Kotiloitunut

Yksiöni näyttää nyt aivan kodilta. Viimeinen silaus oli mäntysaippuantuoksuinen räsymatto, jonka levitin tänään lattialle itsetyytyväisyyttä hehkuen. Nyt Marsulla on oma kolo, jossa saa itse päättää asioista ja jossa siivottavana on (joitakin poikkeuksia lukuunottamatta) vain omia jälkiä. Elämä hymyilee täyteen ahdettuun yksiöön ja sen minikeittiöön, josta pitäisi vieläkin löytää tilaa muutamalle äidin tuomalle astialle.

Koti on niin mukava paikka, että sieltä on suorastaan harmi lähteä välillä pois. Pyykkivuoroa varaamaan pitää mennä viereiseen taloon ja lounasta saadakseen on käveltävä aina kampukselle asti. Toisaalta on helpompaa syödä "ulkona" kuin laittaa joka päivä itse terveellistä ja monipuolista ruokaa. Lisäksi syöminen on hyvä tekosyy olla tekemättä mitään hyödyllistä. Kalvava omatunto siitä nyt jo vuoden odottaneesta g-kirjaimella alkavasta projektista tosin kasvaa koko ajan, joten senkin aika on pakko kohta koittaa. Vielä toistaiseksi Marsu kuitenkin puuhastelee pikku yksiössään kaikkea muuta: kohta voisi taas ryhtyä vähän sisustamaan, tai syömään.