Eihän se muusta enää puHUKaan

Oman kolon rauha on ihana asia. Niin ihana, että kun tänään taas palasin kopperoni luo kotipaikkakunnalla vietetyn viikonlopun jälkeen, takaisin vesisateeseen lähteminen ja koulutöiden kirjoittamiseen ryhtyminen tuntuivat ylitsepääsemättömän vaikeilta haasteilta. Lounasta oli kuitenkin saatava ja naapurin atk-poika odotti alaovella kävelyseuraansa. Niinpä minunkaan ei auttanut muu kuin karistaa yltäni kaikki turhat hentomielisyydet ja marssia ulos, missä joulukuinen jääkylmä vesisade piiskaa jyrsijän turkin litimäräksi ja kengät kastuvat lätäköissä.

Viikon uutinen: postilaatikkoon putosi vihdoin kauan odotettu kirjekuori, joka sisälsi todistukseni alemman korkeakoulututkinnon suorittamisesta. Olen lapsellisen onnellinen tästä verrattain vähäpätöisestä saavutuksesta, sillä se antaa minulle tervetulleen tunteen siitä, että olen astunut taas yhden askeleen lähemmäs kaukana häämöttävää suurempaa päämäärää. Mikä tuo salaperäinen päämäärä on, sitä en vielä tässä vaiheessa tiedä - pääasia on, että olen taas nytkähtänyt piirun verran siihen suuntaan. Huomaan tavoitteeni toivottavasti viimeistään siinä vaiheessa, kun jysähdän täyttä vauhtia sitä päin. Siihen asti tiedossa uurastusta milloin minkäkin projektin parissa; tänään teen luentopäiväkirjaa, huomenna toivottavasti jo jotain muuta.

Lattomeren työväenyhdistys historiikkeineen saa valitettavasti edelleen odotella aikaa parempaa jatkuvasti kasvavassa tekemättömien töiden pinossa. Taidan olla se perheenjäsen, joka jouluaattoillan hämärtyessä käpertyy kuusen juurelle tietokone sylissä laatimaan selvitystä erään nimeltämainitsemattoman lounaissuomalaisen yhdistyksen satavuotistaipaleesta.

Parhain terveisin Marsu, humanististen tieteiden kandidaatti

Pilvisyys vaihtelee ja ajoittain sataa räntää

Suomen syksy on sitten upea. Niin upea, että aamuisin kannattaa herätä pilkkopimeässä seitsemältä sitä ihailemaan. Älkää suotta vaivautuko nousemaan sängystä, paljaat jalkanne jäätyvät kuitenkin lattiaan matkalla ikkunalle. Todetkaa vain, että kello on seitsemän, kääntäkää kylkeä ja jatkakaa unianne - erityisesti, jos vieressä on joku, jonka vieressä on kiva jatkaa unia. Ellei ole, kannattaa jatkaa nukkumista joka tapauksessa ja nauttia ihanasta rauhasta ja hiljaisuudesta ja siitä, että kukaan ei vie teiltä peittoa. Kaatosateessa matkalla kouluun tai töihin voitte pysähtyä litsuttelemaan suurimmassa vastaantulevassa kuralammikossa - edellyttäen, että olette varustautunut kumisaappailla. Ellette ole, unohtakaa koko juttu. Teillä on kuitenkin jo kiire, minne sitten olittekaan menossa.

Kolmas viikonloppu matkustusta peräkkäin saa Marsun mielen hiukan kaoottiseksi. Jatkuva pakkaaminen rasittaa, vaikka uusien maisemien ja ihmisten katselu tietysti on hauskaa, kivaa, avartavaa ja jännittävää. Välillä olisi kuitenkin kiva hetkeksi pysähtyä, siivota, lukea tenttikirjaa omassa nojatuolissa ja leikata paitamekko hienosta puuvillakankaasta. Lohduttaudun sillä, että kohta täytän 30 ja sitten olen jo niin ikivanha, ettei viikonloppuisin ole mitään menoja. Silloin taatusti kaipaan näitä nuoruuden vilkkaita aikoja. Miltei odotan sitä nyt jo.

Pullaton tila

Kortepohjan miniyksiö on muuttunut jääkaapiksi. Vertaus on osuva paitsi lämpötilan myös sekaisuusasteen osalta; imurointi tekisi terää, mutta nyt ei ehdi. Huominen presentaatio jännittää ja stressikäyrä kohoaa, ja pahinta tuskaa on yritettävä lievittää blogaamalla. Niinpä hajanainen ajatustippaleipä realisoituu ajatustenvirraksi, jonka lukeminen ei viihdytä ketään (ketä varten minä tätä oikeastaan kirjoitan? Mikä on elämän, saati blogaamisen tarkoitus?).

C-rakennuksen kahvio on kiinni. Se tarkoittaa, että kerrankin on melko hiljaista - mutta samalla se myös merkitsee, että luomisprosessin karikoista on selvittävä yli ilman hunajateen suomaa lievitystä. Myöskään pullaa ei siis saa - eilen nimittäin opin, että Pähviön korvapuustit ovat maidottomia ja siis Marsun herkkua. Namiti. Syytän nyt Aallokon pikkuleivätöntä uudistumista siitä, että likimain harmiton teen seuraksi nautittu keksiherkku on korvautunut kuusinkertaisen kalorimäärän sisältävällä kanelipullalla. Barrikadi kutsuu.

Vesisateen tuijottaminen tuo mieleen liikaa metafyysisiä pohdintoja, joita pitäisi yrittää hätyyttää pois. Samassa pöydässä istuva poika on kuitenkin hautautunut tietokoneensa näytöltä lukemaansa artikkeliin, joten hänestä ei ole seuraksi karkottamaan Marsun outoa tyhjiötä. Niinpä lienee tarpeellista kohta nousta itse ylös, verrytellä vähän ja lähteä pyöräilemään kaatosateessa kohti kotia. Olisi vielä runsaasti viime hetken säädettävää ennen huomista, ja nukkumaan pitäisi päästä sangen varhain - juna lähtee puoli kuudelta aamulla. Kaikenlaista sitä, mihin on tämä mualima mänössä. (Terveisiä Nikolle ja Kaisulille, toivottavasti siellä on parempi ilma kuin täällä.)