Eihän se muusta enää puHUKaan

Oman kolon rauha on ihana asia. Niin ihana, että kun tänään taas palasin kopperoni luo kotipaikkakunnalla vietetyn viikonlopun jälkeen, takaisin vesisateeseen lähteminen ja koulutöiden kirjoittamiseen ryhtyminen tuntuivat ylitsepääsemättömän vaikeilta haasteilta. Lounasta oli kuitenkin saatava ja naapurin atk-poika odotti alaovella kävelyseuraansa. Niinpä minunkaan ei auttanut muu kuin karistaa yltäni kaikki turhat hentomielisyydet ja marssia ulos, missä joulukuinen jääkylmä vesisade piiskaa jyrsijän turkin litimäräksi ja kengät kastuvat lätäköissä.

Viikon uutinen: postilaatikkoon putosi vihdoin kauan odotettu kirjekuori, joka sisälsi todistukseni alemman korkeakoulututkinnon suorittamisesta. Olen lapsellisen onnellinen tästä verrattain vähäpätöisestä saavutuksesta, sillä se antaa minulle tervetulleen tunteen siitä, että olen astunut taas yhden askeleen lähemmäs kaukana häämöttävää suurempaa päämäärää. Mikä tuo salaperäinen päämäärä on, sitä en vielä tässä vaiheessa tiedä - pääasia on, että olen taas nytkähtänyt piirun verran siihen suuntaan. Huomaan tavoitteeni toivottavasti viimeistään siinä vaiheessa, kun jysähdän täyttä vauhtia sitä päin. Siihen asti tiedossa uurastusta milloin minkäkin projektin parissa; tänään teen luentopäiväkirjaa, huomenna toivottavasti jo jotain muuta.

Lattomeren työväenyhdistys historiikkeineen saa valitettavasti edelleen odotella aikaa parempaa jatkuvasti kasvavassa tekemättömien töiden pinossa. Taidan olla se perheenjäsen, joka jouluaattoillan hämärtyessä käpertyy kuusen juurelle tietokone sylissä laatimaan selvitystä erään nimeltämainitsemattoman lounaissuomalaisen yhdistyksen satavuotistaipaleesta.

Parhain terveisin Marsu, humanististen tieteiden kandidaatti