Palautteesta ja sen saamisesta

Sain tiistaina palautteen originaaliprofessoriltani. Kauhuskenaarioni ei aivan toteutunut, mutta on kyllä myönnettävä, että Joukon tapaamisen jälkeen olin sentään vakuuttunut kyvystäni tuottaa akateemisesti validia tekstiä. Originaaliprofessorini oli hyvin asiantunteva ja antoi oikein navakkaa palautetta useista sanavalinnoista, liiallisesta sulkumerkkien käytöstä (miten niin hämmentää lukijaa? Oletteko te hämmentyneet?) ja joistakin epäselvistä merkintätavoista. Minulle jäi kuitenkin käsitys, että hän ei sentään pitänyt työtäni täysin kelvottomana, ja sain hyväksyviä kommentteja eräistä päätelmistäni ja käsittelytavoistani, mutta tekstin ulkoisessa säädössä on vielä paljon toivomisen varaa. Olen kehittänyt itselleni maneereita, ja se on kauhea asia.

Sain tiistaina aivan yllättäen myös sähköpostia eräältä vanhalta KVAT-aktiivilta. Hän kirjoitti lyhyesti, mutta ytimekkäästi, ja olen hänelle siitä kovin kiitollinen: pelkäsin etukäteen tätä pj:n tuulista jakkaraa, ja olen iloinen, että ainakin yhden jäsenen mielestä olen hoitanut paikkaani hyvin.

Keskiviikkona varasin kirjoittajapiirin kokoontumisessa tekstintuontivuoron. Se on vasta kahden viikon kuluttua, sillä ensi viikoksi en millään ehdi tuottaa mitään. Tämän viikon sunnuntai on toki vapaapäivä, mutta sen ajattelin käyttää ruoanlaittoon ja seinään tuijottamiseen; lauantaina on tentti, shobailua ja juhlat, joiden jälkeen pääsen vielä saunaan. Naapurin atk-poikakin on epämääräisten huhujen mukaan tuolloin saapuvilla kaupungissa ja ajattelin käyttää tilaisuutta hyväkseni. Lähtisiköhän se vaikka iltakävelylle?

Kirjoittajapiirimme Kortescriberum on muodostunut minulle jo yllättävän tärkeäksi viiteryhmäksi. Sain aiheesta myös palautetta, jonka perusteella aion kipittää pikku töppöjaloillani termoskannun kanssa kerhotiloihin vielä jatkossakin. Mutta tekstin vieminen jännittää: keväällä vetkuttelin viimeiseen asti ja varasin palautevuoron vasta, kun joku käski. Nyt aioin turvautua samaan taktiikkaan; kun olen mahdollisimman paljon äänessä toisten palautteenannon aikana, kukaan ei huomaa, että minun tekstiäni ei ole vielä nähty. Vaan saivat ne minut kiinni kuitenkin, ja kohtapa kolkuttaa deadline ovelle teräsnyrkillä. Viimeksi sain kyllä kehuja, mutta tämänkertaista tekstiä ei olekaan hiottu yli vuotta. Kasvojen menetys häilyy horisontissa uhkaavaana kuin sienipilvi.

Ystäväni lenkkeilijä-rölli, uskollisin lukijani ja ainoa kommentaattorini, on lähestynyt toimitusta dieselinkatkuisella tervehdyksellä. Toivon, että parahin nimimerkki Lieskakäämi -83 kuitenkin selviää takaisin tolalleen; kommunikaatiokatkokset ovat tulleet jäädäkseen, mutta uskollisen lukijan kärsivällisyys palkitaan. Saako olla saunailta vai kenties Rentukan pizzalippu (KVAT-huumoria)?

Kiitän kaikkia saamastani palautteesta. Kanssanne on ilo työskennellä. *huiskuttaa*

PS Linkkisumasta voi syyttää George P. Landowia, jonka mukaan hyperteksti on multilineaarista ja siten anarkistista. Terveisiä naapurin atk-pojalle!

Sinä ja minä liikennevaloissa*

Marsun blogimerkinnät ovat käyneet kovin harvoiksi. Huolestuneella kanssalenkkeilijällä ei kuitenkaan ole syytä hätäännykseen: kaikki on kunnossa ja aurinko laskee selkämme taakse aivan normaalisti sopimuksessa määritellyin ehdoin. Marsun elokuu on vain kadonnut jonnekin gradun ja vapaa-aikatoiminnan syövereihin; tällä hetkellä gradu näyttää taas telakoituneen määrittelemättömäksi ajaksi, kun jyrsijämme palkattiin puolipakolla hoitamaan kylän vapaa-aikasihteerin yllättäen ilmennyttä sijaisuutta. On kyllä todettava kehityksen olleen huikean nopeata: vuosi sitten menin KVATin kokoukseen ensimmäistä kertaa osallistuakseni avaintenjakotalkoisiin ja saadakseni pizzaa; nyt istun vihreässä toimistossa seuranani valtava sammakko ja vastailen sähköposteihin ja vaihtarien kysymyksiin kaikkien kyläläisten muista tarpeista puhumattakaan. Tänään oli onneksi hiljainen päivä, mutta huomenna ei. Vapaus koittanee jo ensi viikon lopussa, ellei ihmeitä tapahdu. Siihen asti yritän teeskennellä tietäväni kaikesta kaiken ja unohdan säännöllisesti päivittää blogiani.

Tähän loppuun vielä sananen blogin varsinaisesta aiheesta eli yksiöstä: pesin ikkunani toissapäivänä. Se oli hyvin skagainen sanan varsinaisessa merkityksessä - kun pieni lintu lentää mun ikkunani luo, eivät sen tuomat terveiset aina ole kovin esteettisiä. Nyt ikkunasta näkee läpi, vaikka en olekaan lopputulokseen erityisen tyytyväinen. Vetoan kuitenkin korkeanpaikankammooni (ja myönnän soittaneeni atk-pojan pitämään minusta kiinni ulommaista ruutua pestessäni) ja vähäiseen aikaisempaan kokemukseen; joka tapauksessa ikkuna on nyt paremman näköinen kuin aikoihin.

Lisähuomio: ensimmäistä kertaa kandidaatintutkinnosta oli jotain hyötyä; se tietää 2,5 prosentin korotusta määräaikaisen sihteerin peruspalkkaan. Kahdessa viikossa se tietää yhdeksää euroa. Juhuu! Kannatti kärsiä.




* Otsikko tulee lausua oikeaoppisesti ilman epälounaissiirtymämurteista laryngaaliklusiilia [liikennevaloissa] (eikä siis [liikennevvaloissa] kuten jotkut savolaiset ja muut yhteiskuntamme epäilyttävät ainekset joskus tekevät).

Thank God It´s Friday

Takana on taas yksi kiireinen viikko. Kaksi viime päivää olen istunut tiiviisti kirjastolla opinnäytetyön ääressä. Konkreettiset aikaansaannokset ovat kuitenkin jääneet perin vähäisiksi, mikä kalvaa pahoin pikku jyrsijän mieltä. Tieteellisen tekstin tuottaminen ei ole lystiä - ja vielä tyylilajiakin suuremmaksi ongelmaksi ovat nousseet sellaiset hyvin yksinkertaiset asiat kuin asioiden oikea esittämisjärjestys ja se, mikä Marsun opinnäytetyön aihe oikeastaan on. Vinkki: kun suunnittelette gradun tekemistä, valitkaa jokin helppo ja tunnettu aihe ja sellainen metodi, josta on olemassa jo metrikaupalla kirjallisuutta ja hienoja, valideita tutkimuksia usealla eurooppalaisella sivistyskielellä. Muussa tapauksessa joudutte pian painimaan ylitsepääsemättömien ongelmien kanssa: työnne aiheelle ei ole missään tuntemassanne kielessä vakiintunutta, kuvaavaa termiä, ja viitatessanne aikaisempaan tutkimukseen joudutte jatkuvasti pohtimaan, mitä useista alalla käytettävistä termeistä oikeastaan tässä yhteydessä haluaisitte käyttää.

Gradun lisäksi elämässäni on läsnä yksi nelikirjaiminen lyhenne, johon liittyviä tehtäviä tälläkin viikolla pulpahteli esiin tuon tuostakin. Kokouksen ja kirjoittajapiirin tapaamisen lisäksi olen viettänyt aikaa mainostaen yhdistyksemme ylpeyttä, Runon ja viinin iltaa, jota vietetään suureellisin menoin kahden ja puolen viikon päästä iki-ihanassa ravintola Rentukassa. Tietenkin olen myös pitänyt huolta laajasta sosiaalisesta verkostostani: tiistaina tapasin Vehkakujalla asuvia ystäviä, joista se kolmaskin on taas vihdoin palannut maahan. Keskiviikkona puolestaan söin hedelmäsalaattia Helmipoelloen luona. Eilen minua odotti kotiin tultuani iloinen yllätys: naapurin atk-poika oli flunssastaan huolimatta jaksanut laittaa hyvää ruokaa ja ostanut kukkia kansainvälisen merkkipäivän kunniaksi. Hehk.

Nyt olen avautunut. Seuraavaksi voisi herättää Data-Kurren päikkäreiltä ja alkaa miettiä edullisia majoitusvaihtoehtoja. Minun kontolleni jää unkarinkielinen viestintä niiden kanssa, mutta toivoisin, että tuo toinen olisi mukana edes valitsemassa paikkoja. (Jyrsijät-projektin kevätretki suuntautuu tänä vuonna Unkariin, jossa on paljon aroa ja hyviä silttimonttuja, joihin on helppo kaivaa kuoppia ja koloja.)

Kotona kylässä

Viihdyn kotona. Se on aivan totta. Ongelma onkin se, missä koti on.

Pienempänä oli selvää, että koti on lapsuudenkotona perheen luona. Perhe on mukava ja juttelee paljon, mutta useamman päivän vierailulla joutuu jatkuvasti miettimään, mitä Jyväskylään jäänyt atk-poika nyt puuhastelee ja miksi se ei vastaa sähköposteihin. Kotipaikkakunnalla kirjastoon on pitkä ja suklaarasialle lyhyt matka; tämä on otollinen asiaintila joulun ja muiden juhlapyhien aikaan, mutta graduntekijän työteho alenee suklaanläheisestä sijainnista johtuen pahimmillaan yli 400 %. Tästä kärsii itsetunnon lisäksi kukkaro, sillä Kela ei tehottomia ikuisuusopiskelijoita kauaa elätä. Niin mukavaa kuin kotikotona siis onkin käydä, perheen hoteissa ei voi viipyä kauaa, sillä turmio varttoo sitä, joka ei ajoissa valmistu tehokkaaksi hammasrattaaksi yhteiskuntamme koneistoon.

Koti voi olla myös omassa yksiössä. Täällä kaikki on siinä, missä minä sen haluan olevan: pöytä on ikkunan vieressä, tietokone täällä nurkassa, missä en voi koko ajan tähyillä ulkona käppäileviä ihmisiä tai Vesilinnan uljasta profiilia. Vapaus tuo vastuuta: jos jääkaappi on tyhjä, syy on minun, samoin, jos asunto on epäsiisti tai rumasti sisustettu. Yksiön ongelma on sen yksinäisyys: pitkän päivän jälkeen tulen tyhjään, kylmään ja pimeään asuntooni yksin, ilman puhetoveria, ilman puhuttavaa kenellekään. Toisaalta yksiön hiljaisuus rauhoittaa ja vapauttaa.

Yksinäisyys voi kuitenkin pidemmän päälle olla ahdistavaa. Tavallisessa lähiössä ihmiset eivät tunne toisiaan eivätkä puhu keskenään. Suomessa kanssamatkustajille ei saa puhua hississä eikä pesutuvassa tervehditä, vaikka asuttaisiin samassa talossa. Kortepohjassa vallitsee kuitenkin harvinainen tilanne: täällä asukkaat järjestävät koko kylän yhteisiä tapahtumia, kerhoja ja teemailtoja, joissa tutustutaan naapuriin ja löydetään uusia ihmisiä, joita voi moikata käytävillä. Ahtaan yksiön sijasta kodikseen voi ottaa koko kylän.

Näin on käynyt ainakin Marsulle, joka ryömi kolostaan Kortepohjan Vapaa-aikatoimikunnan kokoukseen ensimmäistä kertaa viime syksynä. Vastuun ja yhdessä tekemisen ilo realisoitui nopeasti ja vajaa viikko sitten pidetyssä vuosikokouksessa jyrsijämme ilmaisi kiinnostuksensa puheenjohtajuuteen. Vapaa-aikatoimikunta oli yksimielinen ainakin siitä, että kukaan muukaan ei uskalla tehtävää hoidettavakseen ottaa, joten nyt jyrsijäprinsessa istuu kiikkerällä jakkaralla, josta tassut tuskin yltävät maahan asti. Toivottavasti ne tulevan vuoden aikana hiukan venyvät.

Tulkaa kokoukseen, minäkin olen siellä.

Näin Marsu majoitetaan

Olisi mukavaa tietää, kuinka monta opiskelijaa tässä kolossa on ennen minua asunut. On hassua, miten huonoon kuntoon tilat pääsevät, kun niitä käyttävät aina ihmiset, jotka eivät omista niitä ja tietävät, etteivät joudu koskaan uusimaan mitään. Paikkoja ei kai ole varsinaisesti rikottu tahallaan, mutta esimerkiksi yleisestä siisteydestä (tai oikeammin sen puutteesta) huomaa, että mitään tunnesidettä elementtiyksiöön ei muodostu. Ihmiset eivät varmaankaan suhtaudu yksiöihinsä samanlaisella pieteetillä kuin minä, jos eivät ensin vuosikausia harjoittele yhteisasumisen iloja ja kiroja soluasunnossa.

Ensimmäinen omassa kopissa vietetty kuukausi on mennyt kovin nopeasti. Tänään oli taas muuttopäivä - vuoden tärkein ja suurin sitä paitsi, kun kaikkien kylänsisäisten muuttajien lisäksi liikkeellä olivat uudet, ensimmäistä kertaa kylään muuttavat opiskelijat. Marsukin osoitti tavatonta aktiivisuutta ja ryömi asukastoimistolle avaintenluovutustalkoisiin. Mammuttimaiseksi ennakoitu projekti oli tosin mittasuhteiltaan arvioitua huomattavasti pienempi ja talkoolaisia paikalla yli odotusten ja todellisen tarpeen, mutta hauskaa oli silti ja sosiaalisten suhteiden luominenhan on oikeastaan kaiken vapaa-ajan toiminnan ydin. Kaiken lisäksi sain eräältä vanhalta tuttavaltani vinkin siitä, miten valmistumisen jälkeenkin voi elää, vaikka ei haluaisikaan opettajaksi tai pääsisi tutkijaksi. Ehkä en päädykään paperinkeräyslaatikkoon.

Syksyn lähestymisen huomaa myös järjestötoiminnan asteittaisesta vilkastumisesta. Kauan kaivattu suosikkihuonekaluni pääsi kaikista kiireistään huolimatta kanssani iltakävelylle ja nukkuu nyt myöhäisillan päikkäreitä vuoteessani. Aikomuksenamme on vielä mennä viettämään pitsahetkeä Rentukkaan, opiskelijan olohuoneeseen - vaikka sääli tuota nukkuvaa on kyllä herättää. Jospa lähden vain itse salaa ja jätän sen tänne. Saisinpa ainakin hyvällä tekosyyllä sen viereeni yöksi.

Marsuhäkin pitäisi olla 65 X 35 X 35 cm:n kokoinen ja pohjalaatikon 12-15 cm korkea. Pienempää häkkiä teidän ei pitäisi ostaa, sillä näissä eläin ei voi liikkua tarpeeksi pysyäkseen terveenä. Sitä paitsi niissä on niin matala alaosa, että kuivikkeet lentelevät ulos häkistä, jos marsu liikkuu vähänkin nopeammin.

(Horst Bielfeld: Marsut)