Opiskelijan huonekaluverstas

Kukaan ei kertonut, kuinka työlästä huonekalujen kunnostaminen on. Kun ulkorakennuksessa lojuneen ruokapöydän muuttaminen yksiön sisustusratkaisun osaksi ensimmäisen kerran juolahti mieleeni kevättalvella 2006, en vielä aavistanut, kuinka karvaasti tulisin ideastani kärsimään. Nyt, kulutettuani kolmen viikon ajan valtaosan valoisasta ajasta hiekkapaperi, kaavin tai pensseli kädessäni, olen valmis miettimään hieman pidempään seuraavan kerran, kun päähäni pälkähtää vastaavankaltainen projekti.

On kuitenkin myönnettävä, että työ on myös ollut hauskaa. On kivaa raapia maalia rapistuneesta pöydästä kerros kerrokselta isältä salaa lainatut hassut suojalasit päässä. Uuden kauniin maalin siveleminen puhtaaksi hangattuun puuhun antaa miellyttävän elämyksen siitä, että saan kerrankin jotakin todellista aikaan. On ollut mukavaa saada tarvittaessa apua muilta, minua tässä(kin?) asiassa fiksummilta perheenjäseniltä, jotka ovat suhtautuneet hullutukseeni kiitettävän pitkämielisesti.

On myös ihanaa tarkastella työn jälkiä nyt, kun projekti alkaa olla viimeisiä maalikerroksia vaille valmis. Minulla on neljä tuolia, kaikki hiukan erilaisia, omista ulkorakennuksista ja lähiseutujen kirpputoreilta haalittuja. Minulla on pöytä, se on kokopuuta ja jonkun 50-luvun onnettoman siilitukkaisen ja aliravitun pojan koulukäsityönään rakentama. Kaikki "uudet" huonekaluni ovat upean, läpitunkevan sinisiä - etten vain olisi ottanut vaikutteita Kreikan saaristosta? Nyt puuttuu vain vaaleanpunainen pelargoni ja kirjava kissa. Yksiöstä saattaa sittenkin tulla koti.