Murrosiässä

Tämän nettipäiväkirjan alaotsikoksi pitänee kohta vaihtaa ”Jyrsijän tuunaus- ja gradublogi”, niin usein kirjoitukseni käsittelevät jotakin muuta kuin yksiöitä. Tälläkin kertaa aasinsilta löytyy hyvin kaukaa.

Olisi ehkä helpompaa kirjoittaa omasta kopperosta ja sen välittömästä lähiympäristöstä, jos edes viettäisi siellä aikaansa, mutta Marsun heinäkuu kuluu kokonaan kotoniituilla länsirannikolla (lukuun ottamatta ensi viikkoa, jonka Marsu viettää ATK-pojan kotitilalla Pohjois-Pohjanmaalla). Kotioloissa on paljon hyviä puolia, yksi niistä ehkä se, että aikaa kaikenlaiseen tuunaamiseen tuntuu vihdoin löytyvän. Niinpä tälläkin viikolla alennusmyynnistä kotiin kiikutetut uudet housut lyhenivät monta senttiä Jyrsijän töppöjaloille sopiviksi, siskon kirpputorilta tuoma yöpaita muuttui parilla ompeleella ja huomaamattomalla laskoksella Marsun kokoiseksi ja Data-Kurren musta T-paita sai selkämykseensä tassunjäljen. Vielä voisi päärmätä uudelleen erään kirpputorilöydön, valkoisen, sinikuviollisen pöytäliinan. Sen siniset sävyt sointuvat kauniiseen ruokapöytääni hyvin 80-lukulaisella kesämökkityylillä, mikä tietysti kohentaa entisestään kotini epookkimaista sisustusta. (Aasi menee tästä! :) Kirpputorilta ovat peräisin myös Marsun uudet valkoiset tyynyliinat, joiden päädyissä on sievät ruudulliset kanttaukset, ja valkoiset pitsisomisteiset tabletit.

Sisustusmausta on sanottava vielä jotakin järisyttävää. Marsun elämäntilanne on vähän kerrassaan vaihtumassa, mitä ennakoivat myös muuttuneet makuasiat. Nuoruusajan identiteettikriisinen retroilu on nyt kaikkoamassa ja tilalle on tulossa seesteinen kansallisromanttinen vaihe, jossa 50-luvun puuhuonekalut asetellaan somasti auringonpaisteiselle kuistille (no, edes auringonpaisteiseen kohtaan yksiössä) ja kodin kriittiset kohdat, kuten käsipyyhkeiden reunat, kirjahyllyn kulma ja t-paidan pääntie kuorrutetaan käsinvirkatulla pitsillä (tai onnistuneella teollisuusjäljitelmällä).

Kauneipia ovat esineet, joissa muoto seuraa tarkoitusta ja joita ajan hammas on jyrsinyt lempeästi, mutta määrätietoisesti. Lenkkeilijäystävän lahjoittama vihreä herätyskello pääsee siis kellosepälle heti, kun se iso Kelasaalis tömähtää tilille, ja toejokilaiselta kirpputorilta löytyneet, vuonna 1944 myönnetyt urheiludiplomit ripustetaan seinälle juhlamenoin, jahka oikea seinä vain osuu kohdalle. Kaikesta suloisuudestaan huolimatta miniyksiö nimittäin ei vastaa kaikkia kehittyvän Jyrsijyyden vaatimuksia – sinne esimerkiksi ei mahdu pikkuruista klaffipiironkia, jonka ääressä prinsessan sopisi syventyä herkkien ajatustensa pukemiseen puhutteleviksi runoiksi, vaan luovat tuskat on kärsittävä ruokapöydän ääressä. Onko siis ihme, että esikoiskokoelmaa odotetaan yhä kieli pitkällä ympäri maatamme? Tämä ei ole laitapeliä.