...and the world's your oyster

Olisipa aika kivaa olla joskus oikeasti työssäkäyvä ihminen. On kiva mennä kauppaan ja tietää, että voi ostaa leikkelettä, jos tekee mieli - ja kun atk-poika ehdottaa ulkona syömistä, ensimmäinen reaktio ei ole köyhyydentunne ja paniikki 25 euron aterian lompakkoon tekemästä lovesta (tosin yleensä seuralaiseni on jalomielisesti tarjonnut myös minun annokseni).

On hassua, että neljä vuotta nuorempi siskoni on käynyt aikusten töissä jo vuoden, kun taas minä notkun epämääräistä opiskelijaelämää viettämässä jo kuudetta vuotta. Sisko saa oikeaa palkkaa, minä opintotukea, ja olen jo jonkin aikaa elänyt osaksi siskon anteliaisuuden varassa - sisko asuu vielä kotona, joten hänellä on varaa ostaa minulle kirppikseltä kaikenlaista kivaa, jota itsen ei tulisi hankittua. Pienenä opetin siskoa luistelemaan ja tein hänelle aamupalaksi hauskoja voileipiä, joissa kinkkumakkarasta leikattuun autoon oli tehty renkaat kurkunsiivuista. Nyt sisko pitää vuorostaan huolta minusta ja opastaa kun tarvitsen apua aikuisten asioissa. Naapurin atk-pojan on vaikea kuvitella elämää yhden siskon kanssa, kun hänellä itsellään on kolme sisarusta; itse taas en oikein osaa eläytyä elämään, jossa voisi olla samanlainen suhde useampaan kuin yhteen ihmiseen. Tänään tuli taas hetkellisesti siskoa ikävä, kun en semi-hienossa ravintolassa osannutkaan valita oikeaa haarukkaa salaatinsyöntiä varten. Sisko olisi tiennyt.

Sinä ja minä liikennevaloissa*

Marsun blogimerkinnät ovat käyneet kovin harvoiksi. Huolestuneella kanssalenkkeilijällä ei kuitenkaan ole syytä hätäännykseen: kaikki on kunnossa ja aurinko laskee selkämme taakse aivan normaalisti sopimuksessa määritellyin ehdoin. Marsun elokuu on vain kadonnut jonnekin gradun ja vapaa-aikatoiminnan syövereihin; tällä hetkellä gradu näyttää taas telakoituneen määrittelemättömäksi ajaksi, kun jyrsijämme palkattiin puolipakolla hoitamaan kylän vapaa-aikasihteerin yllättäen ilmennyttä sijaisuutta. On kyllä todettava kehityksen olleen huikean nopeata: vuosi sitten menin KVATin kokoukseen ensimmäistä kertaa osallistuakseni avaintenjakotalkoisiin ja saadakseni pizzaa; nyt istun vihreässä toimistossa seuranani valtava sammakko ja vastailen sähköposteihin ja vaihtarien kysymyksiin kaikkien kyläläisten muista tarpeista puhumattakaan. Tänään oli onneksi hiljainen päivä, mutta huomenna ei. Vapaus koittanee jo ensi viikon lopussa, ellei ihmeitä tapahdu. Siihen asti yritän teeskennellä tietäväni kaikesta kaiken ja unohdan säännöllisesti päivittää blogiani.

Tähän loppuun vielä sananen blogin varsinaisesta aiheesta eli yksiöstä: pesin ikkunani toissapäivänä. Se oli hyvin skagainen sanan varsinaisessa merkityksessä - kun pieni lintu lentää mun ikkunani luo, eivät sen tuomat terveiset aina ole kovin esteettisiä. Nyt ikkunasta näkee läpi, vaikka en olekaan lopputulokseen erityisen tyytyväinen. Vetoan kuitenkin korkeanpaikankammooni (ja myönnän soittaneeni atk-pojan pitämään minusta kiinni ulommaista ruutua pestessäni) ja vähäiseen aikaisempaan kokemukseen; joka tapauksessa ikkuna on nyt paremman näköinen kuin aikoihin.

Lisähuomio: ensimmäistä kertaa kandidaatintutkinnosta oli jotain hyötyä; se tietää 2,5 prosentin korotusta määräaikaisen sihteerin peruspalkkaan. Kahdessa viikossa se tietää yhdeksää euroa. Juhuu! Kannatti kärsiä.




* Otsikko tulee lausua oikeaoppisesti ilman epälounaissiirtymämurteista laryngaaliklusiilia [liikennevaloissa] (eikä siis [liikennevvaloissa] kuten jotkut savolaiset ja muut yhteiskuntamme epäilyttävät ainekset joskus tekevät).

Muutoksista ja vaihtelusta

Oma koppero on sentään oma koppero, vaikka kuinkakin pieni ja pölyinen. Hämmästelen itseäni: olen asunut jo viikon näiden kaikkien kesän aikana ilmestyneiden pölykoirien ja muiden nisäkkäiden joukossa täysin häiriintymättä. Onko vintissä viettämäni kesä siedättänyt minut kestämään mitä tahansa - toisin sanoen, voinko ensi suvena tuppautua Pohojam'maalle heinäntekoon ilman allergialääkkeitä? :D

Vuoden asumisen jälkeen asuntoni ehkä huonoimmaksi puoleksi on paljastunut sen täydellinen muuntelemattomuus. Mietittyäni pääni puhki olen tullut siihen tulokseen, että en keksi mitään tapaa helposti järjestää huonekalujani mihinkään toiseen asentoon. Olen pyytänyt konsulttiapua jopa naapurin atk-pojalta, jonka pitkäaikaisena harrastuksena on ollut sisustaa oma huoneensa eri järjestykseen noin kuukauden välein. Mutta edes kotinörtin neuvot eivät ole auttaneet, ja vaihtelunhalu juilii Marsukkeen takaraivossa kuin timanttipora.

Onneksi jotkut sentään ovat onnekkaampia. Eilen olin kylässä Vehkakujalla, jossa Kaisa oli saanut tarpeekseen työpöytänsä sijainnista olohuoneen nurkassa. Niinpä seurasi usean tunnin rymsteeraussessio, jonka seurauksena kirjahylly siirtyi makuuhuoneesta ensin keittiöön ja sitten eteisen ja olohuoneen välille, kun taas Kaisan työpöytä tietokoneineen vaelsi makuuhuoneen ikkunan alle. Myös Niko sai osansa möbleerauksesta: miesparan hämmennys oli valtava, kun tarkoin varjeltu työpöytä sai uuden sijainnin olohuoneen seinustalta. Vastalauseet kilpistyivät kuitenkin Kaisan päättäväisyyteen ja pöytä siirtyi. Poistuessani paikalta Niko keinutteli jo tyytyväisenä työtuolissaan ja soitti musiikkia kovalla äänellä näköis-stereoista, jotka Kaisa kaikkien ihmeeksi osasi sittenkin koota uudelleen. Perhesopu siis säilyi sittenkin sisustamisesta huolimatta.

Atk-poika häipyi eilen kesän (toivottavasti) viimeiseen rehusavottaan Ylä-Savoon (paikkakunta muutettu), joten Marsun kotikoppero on hiljentynyt ja oudon tyhjä. Onneksi em. toverit ovat luvanneet pitää Marsua päivähoidossa ainakin tänään ja huomenna, joten suurta hätää ei ole, ja kun vielä alussa mainitut pölykoirat ja monenmoiset muut nurkkien öttiäiset ovat vielä kesyttämättä, pitäisi viihdettä riittää siihen malliin, ettei ainakaan tylsyys pääse yllättämään. Kaiken lisäksi Marsu sai eilisen vierailunsa jälkeen saattajakseen Jekku Jättioravan, joka on ennenkin täyttänyt Marsun elämässä ammottavaa Data-Kurren kokoista tyhjiötä. Viime yön Jekku nukkui sievästi D-K:n tyynyllä ja söi aamupalaansa Marsua vastapäätä, kuten Oraville Marsun taloudessa sopiikin. On kiva, kun on joku halittava, jolle voi jutella ja kertoa kuulumiset - eikä edes Jekun vaitonaisuus juuri haittaa, eihän se naapurin Atk-poikakaan paljoa puhele.

Kesäherkkuja ja muita erikoisruokavalioita

Marsun ruumiinrakenne ei sovi herkutteluun. Puolipyöreän prinsessan ei tarvitse kuin kuulla puhuttavan suklaasta tai kermasta, kun hän jo lihoo kilon; kaikki ruoka tuntuu imeytyvän vatsasta suoraan reisiin ja lantiolle ja jäävän siihen. Tämä kesä on maaseutumatkailuineen ja kotikotona asumisineen ollut erityisen petollinen: graduntekoa ei rasittavuudestaan huolimatta lasketa liikunnaksi, ja kun jokaisessa kyläpaikassa jyrsijän pikkutassujen ulottuville roudataan sokerista ja rasvasta valmistettuja jälki-, alku- ja välipalaruokia, on kesälaitumilta arjen aherrukseen palaileva Marsu noin kaksi kertaa alkuperäisen kokoinen ja paljon vähemmän pörhöinen.

Tosin syöminen on kyllä hauskaa. Äidin ostamista mansikoista ja laktoosittomasta jäätelöstä syntyy käden käänteessä täyteläinen pirtelö, uunituoreet karjalanpiirakat rasahtavat ihanasti hampaissa, anoppiehdokkaan lähettämät hillat (l. lakat l. suomuuraimet) antavat raikkaan lisäsäväyksen leipäjuustolle (saatavana vähälaktoosisena). Kotikunnan kauppakeskuksen edessä olevasta jäätelökioskista löytyi pistaasijäätelöä, jota oli tietysti pakko syödä – sen lähemmäksi marsipaania ei tässä maassa taideta päästä. Aikuisten festareilta piti alennustilan unohtamiseksi ostaa litra lakritsaa (joo, oli se kallista, mutta sen arvoista!). Piknikevääksi tulee tietysti hankittua aina jotakin äärettömän epäterveellistä. Olen jopa sortunut pikaruokalounaisiin: jäisten falafelien seuralaisena tarjottiin majoneesissa uitettuja kasviksia ja ranskalaisia perunoita, kana-ananaspizzassa oli tosi paljon juustoa.

Atk-poika on ollut ymmärtäväinen, kannustava, kiltti ja lohduttava, mutta mikään ei peitä sitä seikkaa, että Marsun vyötärönseudulle kerääntynyt outo materia on hälyttävä merkki ravintotasapainon horjumisesta ja liikunnan puuteesta. Epätoivo valtaa jyrsijän mielen: terveellisesti syöminen ei toki ole vaikeaa, mutta ruoanlaitto ei koskaan kuulunut prinsessan lempipuuhiin lenkkeilystä puhumattakaan. Sitä paitsi ulkoilu on jatkuvassa vesisateessa ikävää. Marsun ihannemittojen etsinnöissä mitkä tahansa keinot voidaan tarvittaessa ottaa käyttöön. Riennän siis kohta nurtsille tappelemaan jänisten kanssa heinistä. Älkää tarjotko jäätelöä.

Onnenpäiviä

Kävin lauantaina Lahdessa. Kaikesta vesisateesta ja anakondaansa esittelevistä juhlijamiehistä huolimatta retki oli hyvin onnistunut ja oikein kiva. Lenkkeilijäystäväni elämäntilanne näyttää pukevan häntä oikein hyvin mikkihiirikengistä puhumattakaan. Nyt olen kokenut myös hiihtokaupungin pörhöisimmät nähtävyydet: kivoja ja koskettavia patsaita sisältävän mäen ja lammikon, jossa ui nukkuvia sorsia. Lisäksi sain herkullista rahkaomenatorttua ja hyvää ruokaa, josta en tullut kipeäksi. Marsu huiskuttaa onnellisena.

Eilen vietin siskopäivää siskon kanssa. Siskolla ja minulla ei ole yhteistä aikaa turhan usein. Onneksi siskokin on huomannut asian ja nuoresta iästään huolimatta on jo ymmärtänyt, että elämässä asioilla on oltava tietty tärkeysjärjestys: jäätelö ennen kaikkea, auto ja ihmissuhteet heti jäätelön jälkeen. Kävimme kirpputorilla (tällä kertaa onneksi ei uusia tyynyliinoja, mutta pari suloista sinikuviollista pikkulautasta ja yksi 70-luvulla painettu taskukirja), halpakaupassa (tyylikäs paperinarukori kodin välttämättömien pikkutavaroiden huomaamattomaan säilyttämiseen) ja kesäjuhlilla (Jazz-katu). Totesimme, että kirppiksellä on aina hienoja huonekaluja, halpakaupassa kuuma ja festareilla lävistyskojuja; kumpikaan meistä ei tällä kertaa sortunut houkutukseen, vaikka poskilävistys olisi maksanut vain 50 euroa. Ehkä sitten ensi vuonna.

Tänään naapurin Atk-poika tulee kylään. Lähden bussilla häntä vastaan tunnin päästä. Viikonlopulle on suunniteltu paljon ohjelmaa ja korkeakulttuuria, esimerkiksi megakallis konsertti paikallisilla jazzfestivaaleilla ja maakunnan laadukkain kesäteatteriesitys (Nakkila). Paikasta toiseen viilettäessä voisin vaivihkaa esitellä Atk-pojalle myös kotikuntani ylpeyden, kirjaston, jonka tiiliseinien suojissa olen askarrellut gradua jo puoli kesää. Kenties hänkin kokee hiljaisessa lukusalissa samanalaisen innoituksen ja valmistuu käden käänteessä ennen kuin ehdimme kumpikaan kissaa sanoa. ("Kissa.")

Murrosiässä

Tämän nettipäiväkirjan alaotsikoksi pitänee kohta vaihtaa ”Jyrsijän tuunaus- ja gradublogi”, niin usein kirjoitukseni käsittelevät jotakin muuta kuin yksiöitä. Tälläkin kertaa aasinsilta löytyy hyvin kaukaa.

Olisi ehkä helpompaa kirjoittaa omasta kopperosta ja sen välittömästä lähiympäristöstä, jos edes viettäisi siellä aikaansa, mutta Marsun heinäkuu kuluu kokonaan kotoniituilla länsirannikolla (lukuun ottamatta ensi viikkoa, jonka Marsu viettää ATK-pojan kotitilalla Pohjois-Pohjanmaalla). Kotioloissa on paljon hyviä puolia, yksi niistä ehkä se, että aikaa kaikenlaiseen tuunaamiseen tuntuu vihdoin löytyvän. Niinpä tälläkin viikolla alennusmyynnistä kotiin kiikutetut uudet housut lyhenivät monta senttiä Jyrsijän töppöjaloille sopiviksi, siskon kirpputorilta tuoma yöpaita muuttui parilla ompeleella ja huomaamattomalla laskoksella Marsun kokoiseksi ja Data-Kurren musta T-paita sai selkämykseensä tassunjäljen. Vielä voisi päärmätä uudelleen erään kirpputorilöydön, valkoisen, sinikuviollisen pöytäliinan. Sen siniset sävyt sointuvat kauniiseen ruokapöytääni hyvin 80-lukulaisella kesämökkityylillä, mikä tietysti kohentaa entisestään kotini epookkimaista sisustusta. (Aasi menee tästä! :) Kirpputorilta ovat peräisin myös Marsun uudet valkoiset tyynyliinat, joiden päädyissä on sievät ruudulliset kanttaukset, ja valkoiset pitsisomisteiset tabletit.

Sisustusmausta on sanottava vielä jotakin järisyttävää. Marsun elämäntilanne on vähän kerrassaan vaihtumassa, mitä ennakoivat myös muuttuneet makuasiat. Nuoruusajan identiteettikriisinen retroilu on nyt kaikkoamassa ja tilalle on tulossa seesteinen kansallisromanttinen vaihe, jossa 50-luvun puuhuonekalut asetellaan somasti auringonpaisteiselle kuistille (no, edes auringonpaisteiseen kohtaan yksiössä) ja kodin kriittiset kohdat, kuten käsipyyhkeiden reunat, kirjahyllyn kulma ja t-paidan pääntie kuorrutetaan käsinvirkatulla pitsillä (tai onnistuneella teollisuusjäljitelmällä).

Kauneipia ovat esineet, joissa muoto seuraa tarkoitusta ja joita ajan hammas on jyrsinyt lempeästi, mutta määrätietoisesti. Lenkkeilijäystävän lahjoittama vihreä herätyskello pääsee siis kellosepälle heti, kun se iso Kelasaalis tömähtää tilille, ja toejokilaiselta kirpputorilta löytyneet, vuonna 1944 myönnetyt urheiludiplomit ripustetaan seinälle juhlamenoin, jahka oikea seinä vain osuu kohdalle. Kaikesta suloisuudestaan huolimatta miniyksiö nimittäin ei vastaa kaikkia kehittyvän Jyrsijyyden vaatimuksia – sinne esimerkiksi ei mahdu pikkuruista klaffipiironkia, jonka ääressä prinsessan sopisi syventyä herkkien ajatustensa pukemiseen puhutteleviksi runoiksi, vaan luovat tuskat on kärsittävä ruokapöydän ääressä. Onko siis ihme, että esikoiskokoelmaa odotetaan yhä kieli pitkällä ympäri maatamme? Tämä ei ole laitapeliä.

Kielikuvat ja -kukkaset, osa 1

Rentouttavan juhannusloman jälkeen olen nyt palannut sorvin (oikeammin sen virtuaalisen vastineen eli kannettavaan tietokoneeseeni asennetun OpenOffice-tekstinkäsittelyohjelman) ääreen ja ryhtynyt puuhastelemaan gradun parissa. Aikaansaamisen ja viitsiväisyyden välillä on ollut huomattavia päiväkohtaisia eroja ja vesisateen määrästä riippuvia vaihteluita; tänään meni ihan hyvin, kunnes Times New Roman sai minut näkemään punaista tutun OOO-sinisen sijaan ja päätin sijoittaa lapaset lavuaariin tältä päivältä.

Olen viime päivät ollut yllättävän aikaansaapa monessa suhteessa. Pölykoirat on huidottu nurkkiin ja pyykkikonetta pyöritetty puhumattakaan gradumörön hutkimisesta pesäpallomailalla ja muilla aseilla. Peikkoa ei ole vielä aivan selätetty, mutta alan selvästi olla siihen nähden vahvoilla. Olen myös tavannut B-talon tornipöllöä ja omistusasunnon Työssäkäyvää Pariskuntaa.

Kaiken lisäksi olen taas päässyt toteuttamaan huonekalupuuseppäitseäni ja entisöimään - tällä kertaa tosin ilman höylää ja maalisutia: yksi sinisistä tuoleistani on ollut sangen huolestuttavassa tilassa jo useiden kuukausien ajan minun laittamatta rikkaa ristiin sen korjaamiseksi. Kun eräänä aamuna heräsin selvästi aikaisemmin kuin yökylään jäänyt atk-poika, päätin lopulta tarttua härkää sarvista ja tuolia pinnoista ja tehdä sen mitä naisen on tehtävä. Avasin liimapullon jakoavaimella, herätin atk-pojan irrottamaan viimeiset kiinni olevat puolat ("Ensimmäinen kerta, kun Marsu oikein kehottaa rikkomaan jotain!") ja ryhdyin liimaamaan osia paikoilleen. Vain yksi puola meni väärin päin, mistä olen melko ylpeä; lisäksi sain hiukan liimaa otsatukkaani. Loppujen lopuksi tuolista tuli oikein hyvä ja sitä pystyi käyttämään jo samana iltapäivänä. *aploder*

Loppuun pieni mainostus: Rentukka on jälleen auki! Tuon jokaisen itseään kunnioittavan kortepohjalaisen kantapaikan remontti on vielä hieman kesken ja vaiheessa, mutta pizza on yhtä hyvää kuin ennenkin ja takaseinä varsin kivan värinen. Käykää katsomassa.

Hullun maine ja muita juhannustaikojen seurauksia

Marsulla on harvoin valmista mielipidettä mistään, mutta yksi niistä asioista, jotka kuumentavat jyrsijän tunteita, ovat kansalliset juhlapäivät. Sentyyppiset juhlat kuin juhannus, vappu ja uusi vuosi pitävät hallussaan pörhöisen kirjoittajan inhokkilistan kärkisijoja. Koska nestemäisillä virvokkeilla ei ole Marsulle mitään annettavaa, hänen suosikkiperinteitään mainittuina juhlapäivinä ovat olleet sisällä istuminen ja tv:n katselu suklaakeksejä ahmien. Niinpä siis tänäkin juhannuksena muiden suunnatessa maalle ja mökeille juhannuskokkoja polttamaan ja taikoja tekemään pakkasi Marsu reppunsa ja hyppäsi junaan, joka kuljetti hänet opiskelupaikkakunnalle kaupunkijuhannuksen viettoon.

Yksiökoppero näyttää säilyneen entisellään pitkän poissaolon aikana. Pölykoirat ovat lisääntyneet valvomattomissa olosuhteissa yllättävän maltillisesti, mitään kriittistä ei ole ryöminyt ulos jääkaapista ja ikkunaan on ilmestynyt vain kaksi uutta epäilyttävää länttiä. Pahinta damagea on ehkä kärsinyt Kaisan lahjoittama rönsylilja parka, joka kastelemattomana on saanut yksin kärvistellä tulikuumassa asunnossa viikkokausia. Hänet on nyt kasteltu huolellisesti ja ensimmäiset palautumisen merkit ovat jo näkyvissä: lehtiin on jälleen ilmestynyt hentoa viherrystä ja kimmoisuutta. Koti on siis tutussa kuosissa ja kaikki vallan mainiosti.

Miten sitten on kaupunkijuhannuksen laita? Täytyy todeta, että Kortepohjassa on ollut varmasti rauhallisempaa kuin yhtenäkään viikonloppuna jyrsijämuistiin. Kaikille samaa extreme-kokeumsta harkinneille voin kertoa, että kannattaa ostaa jääkaappi täyteen ruokaa ja herkkuja hyvissä ajoin ennen kauppojen sulkeutumista, tarkistaa wc-paperitilanne ja varata 3 - 5 hyvää elokuvaa pyhien varalle. Jysijätesti suosittelee ensisijaisesti Casablancaa ja toissijaisesti Bridget Jonesin päiväkirjaa. Jyrsijätesti ei suosittele Dyyniä. Jyrsijätesti ottaa mieluusti vastaan elokuvavinkkejä asiaan vihkiytyneiltä eläintovereilta ja ystäviltä.

Tuning és Hifi Show

Kotikunnailla pistäytyminen on mukavaa, mutta kun vierailu kestää viikkoja, alkaa reippaimmankin jyrsijän turkki latistua ja kynnet kaivaa lähtökuoppaa miltei refleksinomaisesti. Jatkuvasti pitäisi olla jotakin mielellään mielekästä puuhasteltavaa, jotteivät ajatukset harhailisi ikävöimään Data-Kurrea, jonka lehmänhoitopesti Ylä-Savossa (paikkakunta muutettu) kestää vielä aivan liian monta päivää. Tällaisissa epätoivoisissa oloissa sitä alkaa askarrella ties mitä älyttömyyksiä aikansa kuluksi, ja katuu sitä sitten myöhemmin.

Esimerkki 1. Kaapissani on jo vuosia lojunut pari vanhoja vaaleanruskeita vakosamettihousuja. Päätin kokeilla niiden muuttamista hameeksi sisareltani saamani esimerkin mukaan. Leikkasin housunlahkeet poikki, ratkoin sisäsaumat auki, yhdistin etu- ja takakappaleet kokonaisiksi ja leikkasin ja ompelin kiilamaiset kolmiot kummallekin puolelle. Sitten sovitin. Kaiken työn tuoksinassa minulta oli jäänyt huomaamatta, että oikeastaan housujen pahin ongelma - liian korkea ja huonosti istuva vyötärö - ei varsinaisesti lahkeiden tuunaamisesta korjaannu ollenkaan. Jo ah niin tutuksi tullut epäonnistuneen käsityön haju hiipi sieraimiini äsken niin miellyttävästä ompeluksesta, ja päätin jättää homman sikseen. Ehkä käärin vielä jossakin vaiheessa housut tiiviiksi keräksi ja vien ne äidin huomaamatta roskalaatikkoon. Kaikkea ei tarvitse tunnustaa.

Esimerkki 2. Kaapissani on jo vuosia lojunut sisarelta peritty aniliininpunainen trikootoppi. Eräänä päivänä päätin kokeilla sen tuunaamista itselleni sopivaksi. Mittasin nuppineuloilla paidan suunnilleen oikean kokoiseksi ja huristelin sen pienemmäksi äidin ompelukoneella. Saumanvarat pullottivat ikävästi, joten päätin huolitella ne tyylikkäästi teollisuussaumurilla. Koneessa oli mustat langat, joita en viitsinyt yhden pikkuhomman takia ryhtyä vaihtamaan (sitäpaitsi on ole koskaan tehnyt sitä yksin, ja se hirvittää). Niinpä rouskutin aniliininpunaiseen toppiin tyylikkäät pikimustat huolittelut. Ne törröttävät hiukan paidan sivusaumojen ylä- ja alareunoista, mutta muuten paita on ihan kelpo.

Esimerkki 3. Ullakolla on jo vuosia lojunut tonnikaupalla kaikenlaisia kankaita. Päätin eräänä päivänä mennä katsomaan, josko löytäisin niistä jotain käyttökelpoista vaateompelutarkoitukseen. Kiipesin ullakolle ja käytin ensin pari tuntia kaivaakseni esiin kasan, joka saattaisi sisältää kankaita. Aivastelun ja yskimisen lomassa löysin hienon, 50-lukulaisen peltisen talkkirasian sisustusesineeksi, kivan villapaidan, meikkipussin, askartelupahveja, muovisia keiloja, keltaisen trikoomekon ja kasapäin lasipurkkeja, mutta mikään näistä ei vaikuttanut erityisen lupaavalta noin niinkuin ompelumielessä. Lopulta luovutin ja päätin palata toisella kertaa allergialääkkeellä ja nenälinapaketilla vahvistautuneena. Tänään tein taas retken vintin syövereihin ja pääsin jo kangaskasalle asti, mutta uskonpuute iski siinä vaiheessa, kun törmäsin kolmanteen pahvilaatikolliseen sekalaisia trikootilkkuja. Kuka teistä haluaa collegehousut, joihin on käytetty kuutta erikuosista puuvillatrikoota?

Taidan siis palata tuunaamaan säilytysrasioita kenkälaatikoista ja vanhoista tapeteista. Sekin on kyllä varsin rentouttavaa ja palkitsevaa ja pitää ajatukset poissa toisista Jyrsijät-projektin jäsenistä siellä kaukana traktorin kyydissä. Älä sitten pudota sitä kanaa.

Kesäyön tango

Viimeksi kuluneiden viikkojen aikana Marsu on siirtynyt hyvin vinhasti pisteestä toiseen ja jämähtänyt lopulta länsirannikolle pisteeseen P. Pyöräillessään aamuisin maalta kaupunkiin myymään liittymiä Marsu on usein sommitellut mielessään Täydellistä Blogimerkintää, mutta illalla pikkutassu on painanut liikaa ja kirjoituspuuhat ovat rajoittuneet pitkien sähköpostien kirjoittamiseen pisteessä J sijaitsevalle Data-Kurrelle. Niinpä joka kodin viihdearkisto eli Marsuhäkki on jäänyt huonolle hoidolle: tyhjennysluukun saranat lengottavat irtonaisina, pahnat ovat vaihtamatta ja juoksupyörän akseli on jäykistynyt käytön puutteessa toimimattomaksi.

Yritän nyt pyristellä eroon tästä alennustilasta ja referoida maailmalle ja sille yhdelle ainoalle uskolliselle punapukuiselle lenkkeilijälukijalleni, mitä elämääni kuuluu. Jyrisjät-projektin kevätretken jalkiseuraamukset vaativat keskimäärin kaksi lääkärikäyntiä jyrsijää kohti, mutta pahimmista vaivoista on jo selvitty. Naapurin atk-poika sijaitsee kaukana Pohjanmaalla valmistamassa einettä lypsykarjalle, kun taas Marsu itse seikkailee täällä kotokunnailla aina vain epätoivoisemmissa tunnelmissa. Kesätyöpaikaksi valittu asiakaspalveluyritys osoittautui epäilyttävän maineensa veroiseksi ja lähtö koittaa - ihan kaikkeen ei edes Marsun jousto riitä, ja harjoittelujakso päättyy maanantaina, jonka jälkeen edessä lienee graduntäyteinen kesä. Kaikenlaisia hanttihommia siis otetaan vastaan (provisiopalkattua puhelinmyyntityötä lukuunottamatta). Olen pahoillani että tuotin pettymyksen. Halataan vaan.

Kuriositeettina kerrottakoon hieman länsirannikon helmen, Porin, ihmeellisyyksistä. Nykyinen Kortepohjan asukasneuvoston puheenjohtaja muisteli kerran tässä Karhukaupunkinakin tunnetussa maankolkassa viettämiään aikoja. Lämminhenkisten nostalgiointien asemesta hän kertoi kaupungin kurjista puolista: sisäänpäinlämpiävistä ihmisistä, kurjasta baarikulttuurista ja liikenneympyröistä. Yhdyn täydestä sydämestä näihin kaikkiin syytöksiin: Pori on pahimmillaan ikävä ja harmaa kaupunki, jonka ihmiset ovat selvinpäin ilkeitä ja kateellisia ja juovuksissa vaarallisia ja kateellisia. Ellei matkailija onnistu harhautumaan laitakaupungin slummeihin ja pääse hengestään jo ensimmäisessä alikulkutunnelissa, hän jää jalkoihin keskustan yksisuuntaisilla kaduilla, joita on melkein yhtä paljon kuin toisessa yksisuuntaisten luvatussa kaupungissa, Jyväskylässä. Jos satunnainen matkailija selviääkin puistokatujen kurimuksesta hengissä, hänen kohtalokseen koituvat porilaiset risteysratkaisut. Täkäläisessä ajattelutavassa liikenneympyrä edustaa tieliikennesuunnittelun ylintä huippua. Paikallisilla on jonkinlainen pakkomielle liikenneympyröihin, joita yksistään keskusta-alueella on noin 32 kappaletta, ja uusia rakennetaan jatkuvasti aina, kun kaupunki saa pakkolunastetuksi maakappaleen joltakulta onnettomalta. Mikkolan supermarketkompleksia varten nousee kokonaista kaksi uutta ympyrää - noin sadan metrin säteelle toisistaan. Mielenkiintoisinta on naapurikuntiin levinnyt liikenneympyräinnostus: esimerkiksi erään keskiaikaisen kauppalan paikalla sijaitseva kaupunki ylpeilee kahdella pääkadulla ja peräti kuudella liikenneympyrällä. Liikenneympyrän sanotaan vähentävän onnettomuuksia ja lisäävän turvallisuutta, mutta ainakin kiertoliittymän reuna-alueilla harhailevan polkupyörilijän näkökulmasta saavutettu etu jää huomaamatta villiintyneiden autonkuljettajien syöksyillessä ympyrästä päätähuimaavalla nopeudella ilman vilkkua täysin ennalta-arvaamattomiin suuntiin. Jyrsijä pudistaa päätään.

Lienee parasta, että en edes yritä luvata säännöllistä päivittämistä. Mutta kertokaa te sitten, jos on jotain asiaa.

Maailman kolmanneksi ihanin mies

Oma professorini hävisi taannoin jäljettömiin juotuaan näkymättömäksi tekevää taikamustetta. Ilman apua ei edes super-jyrsijä saa valmiiksi opinnäytetyötä, jonka valmistumista ehkäisevät perfektionismin lisäksi ylioppilaskylän vapaa-aikatoimintaa säätelevä nelikirjaiminen yhdistelmä ja lähiympäristön sairastelu. Jokin keino oli pakko löytää.

Tänään rohkaisin vihdoin mieleni ja kävin vastaanotolla. Kyseessä ei siis ollut mystinen lääkärisetä eikä sosiaaliterapeutti, vaan suomen kielen raudanluja ammattilainen, iki-ihana Jouko K. Jouko katsoi lempeästi, istutti pöydän ääreen ja ehdotti, että voisin esitellä työni sisällysluettelon. Kaivoin mainitun tuotoksen laukkuni syövereistä ja kyyristyin odottamaan punakynän viuhunaa. Ihmeekseni Jouko kuitenkin otti silmälasit päästään, nyökytteli ja totesi, että sisällysluettelo näytti oikein hyvältä ja kiinnostavalta ja että voisin jatkaa siitä eteenpäin sellaisenaan. Jouko myös suhtautui sopivan myönteisesti työni näkökulmiin ja monipuolisuuteen ja kaikkeen siihen jännään, mitä olin aineistosta kaivanut. Joukon mielestä olin selvästi miettinyt työni rakenteen oikein hyvin ja että hänestä näytti siltä kuin olisin ollut tekemässä väitöskirjan jäsentelyä. (Pelottavaa.)

Parasta kaikesta on se, että sain kullanarvoisia, konkreettisia etenemisohjeita ja vihdoin myös hyvän keinon aineistoni syntaktissemanttiseen luokitteluun (Jouko on erityisesti paikannimistön mestari). Kaiken lisäksi Jouko käski tuoda seuraavaksi yhden kokonaisen luvun hänen katsottavakseen. En ole enää yksin!

Nyt siis takaisin sorvin ääreen: peitenimien rakennetta ja nimenantoperusteita käsittelevä luku on saatava valmiiksi mahdollisimman pian, että kasvot säilyvät. (Joukon mielestä johdanto kannattaa kirjoittaa viimeksi. En kertonut, että johdanto on työssäni ainoa kohta, jota tällä hetkellä pidän melko valmiina.)

Pakollinen sisustus-info: Heitin krysanteemini biojätteisiin kuivatettuani sen vahingossa käppyräksi kolmantena viikonloppuna peräkkäin. Naapurin atk-poika varmisti viihtyvyyteni yksiökopperossa ja osti kimpun punaisia reilun kaupan ruusuja. Ne näyttävät oikein hyvältä tuttavapariskunnalta saadun kirjovehkan vieressä. Kuinka usein sitä pitikään kastella (riittääkö kerran kuussa)?

Pääsiäiskokko

Monta viikkoa on huiskahtanut ohi niin, että Marsun töppöjalat ovat hädin tuskin koskettaneet maata. Bloggaamisen esteenä ei niinkään ole ollut aiheiden, vaan lähinnä ajan puute: luottamustehtävät, opinnäyte ja ihmissuhteen ylläpito ovat vieneet kaiken vapaa-ajan ja jäljellejäävät minuutit on kulutettu ompeluharrastuksen edistämiseen tai matkasuunnitelmien tekoon.

Tänä viikonloppuna Marsu on kuitenkin temmattu Pohjois-Pohjanmaalle juhlistamaan Vapahtajamme ylösnousemusta, mikä merkitsee tervetullutta taukoa järjestösäädoistä ja kaikentasoisista arkihuolista molemmille Jyrsijät-projektin jäsenille. Maalaismaiseman keskellä sankarittaremme syö tonneittain munan muotoon puristettua suklaata, tutustuu afrikkalaisiin lyömäsoittimiin, ihailee Husqvarna Vikingin kirjontaohjelmistoja ja tekee terapeuttisia ulkotöitä. Lisäksi vihdoin ehtii myös istahtaa blogin ääreen ja miettiä jotakin järjellistä sanottavaa.

Naapurin atk-poika on puhunut pääsiäiskokosta niin kauan kuin Marsu jaksaa muistaa. Tämä pääsiäislauantaina toteutettava pohjalaisrituaali muistuttaa jonkinlaista puhdistautumisriittiä tai symbolista uudelleensyntymistä. Kaikki talven aikana kertynyt paperijäte, pahnat, spraymaalipullot, jätesäkit ja traktorinrenkaat kootaan valtavaksi keoksi takapihalle tai laitumen reunalle, peitellään kuusenhavuilla ja poltetaan iloisessa juhlatunnelmassa.

En ole vielä päässyt tarkkaan selvyyteen rituaalin sosiaalisista merkityksistä; oletan, että alkoholilla on osuutta asiaan ja useimmille tuleen tuijottaminen isolla porukalla on vain tekosyy a) nauttia virvokkeita suoraan pullonsuusta tai b) ottaa lähikontaktia lajitovereihin joko tappelu- tai lisääntymismielessä (riippunee itse kunkin mieltymyksistä ja sukupuolisista suuntauksista, kumpaan lopulta päädytään). Nämä intressit on kääritty ”perinteiden säilyttämisen” ja ”noita-akkojen karkottamisen” suojaverhoon; samaan tapaan pääsiäiskokossa tyhjien johtokelojen ja Mulli-Melli-rehusäkkien päälle kasataan traktorilavallinen kuusenhavuja. Hieno symboliikka huipentuu kokon poltossa: kaikesta vanhasta talven kuonasta ja jätteestä päästään eroon ja uusi vuodenkierto vastaanotetaan tyhjään, siistiin latoon ja puhdistetuille ojanpenkoille. Hauskinta puuhassa on yhteisöllisyys – koko suku miniäehdokasta myöten puetaan vanhoihin tuulipukuihin ja viedään radan varteen kuusenhakoja kantamaan. Lopuksi ihastellaan korkeaksi kohonnutta kokkoa ja muistetaan todeta, että naapurikin varmaan hämmästelee keon kokoa.

On perin hassua olla mukana juhlaperinteessä, jollaiseen ei omassa kulttuuriympäristössä ole törmännyt. Mieleen tulevat kokemukset vaihtoajalta, jolloin unkarilaiset siantappajaiset kansallispäivän kunniaksi tuntuivat varsin eksoottisilta. Nyt tunne on suunnilleen sama; onneksi turvana on atk-poika, joka pitää huolta siitä, ettei Marsu jää ulkopuoliseksi vaan pysyy inessiivissä.

Parasta on kuitenkin leipäjuusto ja lakka-tyrni-hillo.

Thank God It´s Friday

Takana on taas yksi kiireinen viikko. Kaksi viime päivää olen istunut tiiviisti kirjastolla opinnäytetyön ääressä. Konkreettiset aikaansaannokset ovat kuitenkin jääneet perin vähäisiksi, mikä kalvaa pahoin pikku jyrsijän mieltä. Tieteellisen tekstin tuottaminen ei ole lystiä - ja vielä tyylilajiakin suuremmaksi ongelmaksi ovat nousseet sellaiset hyvin yksinkertaiset asiat kuin asioiden oikea esittämisjärjestys ja se, mikä Marsun opinnäytetyön aihe oikeastaan on. Vinkki: kun suunnittelette gradun tekemistä, valitkaa jokin helppo ja tunnettu aihe ja sellainen metodi, josta on olemassa jo metrikaupalla kirjallisuutta ja hienoja, valideita tutkimuksia usealla eurooppalaisella sivistyskielellä. Muussa tapauksessa joudutte pian painimaan ylitsepääsemättömien ongelmien kanssa: työnne aiheelle ei ole missään tuntemassanne kielessä vakiintunutta, kuvaavaa termiä, ja viitatessanne aikaisempaan tutkimukseen joudutte jatkuvasti pohtimaan, mitä useista alalla käytettävistä termeistä oikeastaan tässä yhteydessä haluaisitte käyttää.

Gradun lisäksi elämässäni on läsnä yksi nelikirjaiminen lyhenne, johon liittyviä tehtäviä tälläkin viikolla pulpahteli esiin tuon tuostakin. Kokouksen ja kirjoittajapiirin tapaamisen lisäksi olen viettänyt aikaa mainostaen yhdistyksemme ylpeyttä, Runon ja viinin iltaa, jota vietetään suureellisin menoin kahden ja puolen viikon päästä iki-ihanassa ravintola Rentukassa. Tietenkin olen myös pitänyt huolta laajasta sosiaalisesta verkostostani: tiistaina tapasin Vehkakujalla asuvia ystäviä, joista se kolmaskin on taas vihdoin palannut maahan. Keskiviikkona puolestaan söin hedelmäsalaattia Helmipoelloen luona. Eilen minua odotti kotiin tultuani iloinen yllätys: naapurin atk-poika oli flunssastaan huolimatta jaksanut laittaa hyvää ruokaa ja ostanut kukkia kansainvälisen merkkipäivän kunniaksi. Hehk.

Nyt olen avautunut. Seuraavaksi voisi herättää Data-Kurren päikkäreiltä ja alkaa miettiä edullisia majoitusvaihtoehtoja. Minun kontolleni jää unkarinkielinen viestintä niiden kanssa, mutta toivoisin, että tuo toinen olisi mukana edes valitsemassa paikkoja. (Jyrsijät-projektin kevätretki suuntautuu tänä vuonna Unkariin, jossa on paljon aroa ja hyviä silttimonttuja, joihin on helppo kaivaa kuoppia ja koloja.)

Milloin mä vanhenin, he milloin varttui noin

Jännittävää: huomenna on Jyrsijät-projektin ekskursiopäivä. Tällä kertaa toivioretki suuntautuu Etelä-Pohjanmaalle, jossa tarkoituksena on osallistua rakkaan Röllimoottorin ja Ohjaaja-Karhun vihkitilaisuuteen. Jyrsijät on kutsuttu paikalle kahtena kappaleena, joten tälläydymme parhaimpiimme ja matkustamme kohti Alavutta VR:n tarjoamalla kyydillä. Perillä pikku-Röllin Serkun on määrä tarjota meille kyyti ja yösija: Alavus on yksi niistä paikkakunnista, joihin junayhteys osuu huimat kaksi kertaa päivässä, eivätkä Jyrsijät tahdo lähteä juhlista kuin kirves päästään ennen jälkiruokaa. (Mietimme vakavissamme jo liftaamista päästäksemme olemasta kenenkään taakkana. Totesimme sen kuitenkin liian vaaralliseksi: kaksi pitkäturkkista peukalokyytiläistä saattaisivat tienposkessa kyyhöttäessään herättää aivan vääränlaisia sympatioita kertakaikkiaan vääränlaisissa autonkuljettajissa.) Toivottavasti kaikki - niin Jyrsijöiden matka kuin Raklin ja kultansa häät - menee hyvin. Jyrsijät toivottavat ystävilleen parhainta ja pörhöisintä onnea. Halataan vaan!

Kriisipallero

Vuorokaudessa on 24 tuntia. Tästä ajasta nukkumiseen kuluu ihannetapauksessa noin 9 tuntia, aamu- ja iltatoimiin yhteensä noin 2,5 tuntia ja lounastamiseen 45 minuuttia. Jäljellejäävänä aikana pitäisi ehtiä tehdä kaikki kotityöt, kirjoittaa opinnäytettä, harrastaa, lukea tentteihin, tavata ystäviä, käydä kotipaikkakunnalla, suorittaa luottamustehtäviä, käydä kaupassa, pelastaa maailma ja istua naapurin atk-pojan sohvalla syömässä karjalanpiirakoita.

Käytännössä tämä tehtävä tuntuu usein mahdottomalta suorittaa. Niinpä tänäänkin käytin lounastamiseen 1,5 tuntia ja tapasin samalla ystäviä. Lisäksi pesin pyykkiä, istuin kirjastossa kolme tuntia, edistin toimikunnan jäsenten mielenterveyttä yhteensä noin 2,5 tuntia ja harrastin kuorolaulua. Viimeiset kaksi tuntia olen fyysisesti sijainnut atk-vastaavani sohvalla, mutta henkisesti olen leijaillut ties missä bittiavaruudessa miettimässä tiedottamisen jännittäviä koukeroita, sanavalintoja ja tyylilajeja. Jos em. suosikkihuonekaluni tekisi minulle näin raskaat oharit, polttaisin hihani ja järjestäisin parisuhdekriisin. Mutta atk-pojan pinna kestää. *Hehk.*

Kun elämässä ei ole enää tilaa muulle kuin tärkeimmille ja oleellisimmille asioille, huomaan karsineeni monia, ennen niin välttämättömiltä tuntuneita viihdykkeitä kokonaan ajankäyttöni ulkopuolelle. En kirjoita enää muuta kuin gradua (ja kokouskutsut), en katso tv:tä (paitsi uutiset joskus Internetistä täällä naapurin luona). Enkä pidä yhteyttä ihmisiin, mikä harmittaa minua suuresti. Minun on teitä ikävä, mutta en nyt pysty kaivautumaan luoksenne. Olen lisäksi melko varma, että mitä aikuisemmaksi tästä tulen, sitä pahemmin vieraannun tosielämästä ja niistä ihmisistä, joiden seuraa ja älykkäitä kommentteja eniten tarvitsisin. Aikaa annetaan kaikille saman verran - minä vain käytän omani nykyään jotenkin väärin.

Diskopalloilulajien EM

Tänä viikonloppuna Marsun oli määrä viedä naapurin atk-poika näytille Tampereelle. Tampere kuitenkin peruutti tapaamisen viime hetkellä, joten kaksikkomme jäikin viikonloppusuunnitelmineen tyhjän päälle. Kaikesta suunnittelemattomuudesta huolimatta viikonloppu on edennyt varsin mukavasti - ja aivan liian nopeasti: nyt on sunnuntai-ilta ja huomenna on taas aloitettava arjen aherrus opinnäytetyön parissa. Onneksi nyt sentään on jotakin konkreettista tehtävää, koska b-talon tornipöllö kävi perjantai-iltapäivänä kuuntelemassa avautumistani teekupin ääressä ja kertoi, mitä minun seuraavaksi kannattaa kokeilla.

Tällä hetkellä vietän vapaapäivän viimeisiä hetkiä atk-pojan uudelleensisustetussa yksiössä. Joulusuklaiden jäljiltä hieman tavallista puolipyöreämpi suosikkihuonekaluni päätti ryhtyä huolehtimaan profiilistaan ja raivasi kopperoonsa tilaa tanssimatolle. Puolen tunnin pogoilusession jälkeen hän näyttää taas huomattavasti itsetyytyväisemmältä, mikä lämmittää meidän kummankin mieltä. Kohta taitaa olla iltakaakaon aika.

Kotona kylässä

Viihdyn kotona. Se on aivan totta. Ongelma onkin se, missä koti on.

Pienempänä oli selvää, että koti on lapsuudenkotona perheen luona. Perhe on mukava ja juttelee paljon, mutta useamman päivän vierailulla joutuu jatkuvasti miettimään, mitä Jyväskylään jäänyt atk-poika nyt puuhastelee ja miksi se ei vastaa sähköposteihin. Kotipaikkakunnalla kirjastoon on pitkä ja suklaarasialle lyhyt matka; tämä on otollinen asiaintila joulun ja muiden juhlapyhien aikaan, mutta graduntekijän työteho alenee suklaanläheisestä sijainnista johtuen pahimmillaan yli 400 %. Tästä kärsii itsetunnon lisäksi kukkaro, sillä Kela ei tehottomia ikuisuusopiskelijoita kauaa elätä. Niin mukavaa kuin kotikotona siis onkin käydä, perheen hoteissa ei voi viipyä kauaa, sillä turmio varttoo sitä, joka ei ajoissa valmistu tehokkaaksi hammasrattaaksi yhteiskuntamme koneistoon.

Koti voi olla myös omassa yksiössä. Täällä kaikki on siinä, missä minä sen haluan olevan: pöytä on ikkunan vieressä, tietokone täällä nurkassa, missä en voi koko ajan tähyillä ulkona käppäileviä ihmisiä tai Vesilinnan uljasta profiilia. Vapaus tuo vastuuta: jos jääkaappi on tyhjä, syy on minun, samoin, jos asunto on epäsiisti tai rumasti sisustettu. Yksiön ongelma on sen yksinäisyys: pitkän päivän jälkeen tulen tyhjään, kylmään ja pimeään asuntooni yksin, ilman puhetoveria, ilman puhuttavaa kenellekään. Toisaalta yksiön hiljaisuus rauhoittaa ja vapauttaa.

Yksinäisyys voi kuitenkin pidemmän päälle olla ahdistavaa. Tavallisessa lähiössä ihmiset eivät tunne toisiaan eivätkä puhu keskenään. Suomessa kanssamatkustajille ei saa puhua hississä eikä pesutuvassa tervehditä, vaikka asuttaisiin samassa talossa. Kortepohjassa vallitsee kuitenkin harvinainen tilanne: täällä asukkaat järjestävät koko kylän yhteisiä tapahtumia, kerhoja ja teemailtoja, joissa tutustutaan naapuriin ja löydetään uusia ihmisiä, joita voi moikata käytävillä. Ahtaan yksiön sijasta kodikseen voi ottaa koko kylän.

Näin on käynyt ainakin Marsulle, joka ryömi kolostaan Kortepohjan Vapaa-aikatoimikunnan kokoukseen ensimmäistä kertaa viime syksynä. Vastuun ja yhdessä tekemisen ilo realisoitui nopeasti ja vajaa viikko sitten pidetyssä vuosikokouksessa jyrsijämme ilmaisi kiinnostuksensa puheenjohtajuuteen. Vapaa-aikatoimikunta oli yksimielinen ainakin siitä, että kukaan muukaan ei uskalla tehtävää hoidettavakseen ottaa, joten nyt jyrsijäprinsessa istuu kiikkerällä jakkaralla, josta tassut tuskin yltävät maahan asti. Toivottavasti ne tulevan vuoden aikana hiukan venyvät.

Tulkaa kokoukseen, minäkin olen siellä.

Valaistusolosuhdemuutoslomake

Vaikka joulusta on jo monta viikkoa, Marsu iloitsee edelleen pukin tuomisista. Osa lahjoista odottaa vielä lapsuuskodin kirjahyllyssä - kaikki astiat ja pussilakanat eivät mahtuneet reppuun vielä viime käynnillä - mutta uudet säihkyvänsiniset ripsitabletit ovat jo päässeet käyttöön. Sisustukseen sopivat lautasliinatkin on jo sisäänajettu. Siskon ostamia pikkuisia peilipalloja ripustelen kokeeksi milloin mihinkin ovenkahvaan ja hantaakiin, mutta lopullista paikkaa ei vielä ole löytynyt. Raklin tuoma tsekkoslovakialainen omenakulho on kotiutunut ruokapöydän nurkalle; se on tänään täynnä klementiinejä, jotka olivat tarjouksessa läheisessä marketissa.

Kaikkein veikein sisustuslahja löytyi kuitenkin ystäväpäriskunnan yhdessä askartelemasta paketista. Parin miespuolisko on jo pitkään suunnitellut led-lamppua, joka vaihtaa väriä ohjelmoidusti ja on niinq tosi pähee. (Tässä kohdassa olen aina lakannut ymmärtämästä, sillä seuraavat repliikit sisältävät aina jotakin käsittämätöntä nörttijargonia.) Näin lampun prototyypin ensimmäistä kertaa Nikon työpöydällä joitakin kuukausia sitten ja halusin heti samanlaisen. En ollut edes täysin tosissani - asioiden pyytämisessä itselle on aina jotakin hirveän epäilyttävää - mutta Niko ilmeisesti oli. Niinpä eräänä joulua edeltävänä iltana menin etsimään peliseuraa ja tapasin molemmat pariskunnan osapuolet täydessä työn touhussa: lampun varjostinosa on ehtaa Kaisan designiä. Itse lampun sain mukaani käydessäni kylässä uudenvuoden jälkeen. Jatkuvasti vahtuva väri antaa ihastuttavan psykedeelisen vivahteen jo ennestään retrokuosiselle kodilleni. Valokuva ei tee lampulle oikeutta, enkä ole kysynyt edes lupaa siitä vouhkaamiseen näinkin julkisesti. Kohta saan lakimiehet niskaani. Siihen asti: katsokaa, minulla on näin hieno lamppu.

















(Kuvassa oikealla upea bakeliittinen puhelimeni ajalta ennen mobiiliteknologian keksimistä.)

Hän on täällä tänään

Marsu on reissannut pitkin poikin jolunalusviikosta lähtien. Kotipaikkakunnalla vietetyn joulun päätteeksi oli tarpeellista nousta junaan ja seikkailla Pohjois-Pohjanmaalle, missä odottivat naapurin atk-pojan perhejoulu ja siihen liittyvät riitit. Monien jännittävien seikkailujen jälkeen blogimme sankaritar päätyi viettämään uutta vuotta Kortepohjaan; kotiinpaluu ei kuitenkaan ole vielä lopullinen, sillä jo huomenna Marsu pakkaa kukkareppunsa taas kerran pyörähtääkseen länsirannikolla vielä parin päivän ajan. Tämänhetkinen elämäntilanne vaatii nopeita liikkeitä ja pikapyrähdyksiä kotikunnailla. Tällä kertaa Data-Kurre sentään tulee mukaan.

Kunhan tästä asetun taas aloilleni, ryhdyn vakavissani toimiin arkirutiinieni saattamiseksi otollisiksi opinnäytetyön kirjoittamiselle. Sen erään yhdistyksen historiikki sentään on jo liki valmis. Go Marsu!

Marsu Marsipaanin joulumanteli

Joulu on tullut Marsun koloon. Seinällä on jouluvalot ja upealla ruokapöydällä punaiset, sydänkuvioiset tabletit. Seinän peittävään ilmoitustauluun on kiinnitetty maakuntalehden mainosjoulukalenteri ja ystävien lähettämiä joulukortteja. Hento askartelukimallekerros on satanut vastaimuroidulle lattialle.

Joulun tulon huomaa myös siitä seikasta, että itse kolon haltija on häipynyt kotipaikkakunnalleen notkuvan herkkupöydän ääreen. Täällä joulu on vielä hieman kesken. Osa lahjoista on vielä askartelematta paketoinnista puhumattakaan. Isä kaivoi pahvilaatikosta muovikuusen, jonka oksat pitäisi nyt oikoa sypressimallista perinteisempään kuusen muotoon. Äidin siivous- ja keittiöapulaisena pitäisi hyöriä, mutta syksyn aikataulurumban väsyttämänä jyrsijä haluaisi vain paeta juoksupyörästä ja unohtaa koko joulun. Viis kinkusta ja laatikoista, jouluverhoista ja -lahjoista: joulu on olohuoneen nojatuoleissa, tuikkukynttilän liekissä ja radion joululauluissa. Miksi joulu on suoritus?