Äkkilähtö

Tästä postauksesta tulee taas monimutkainen ajatuskollaasi, josta toivottavasti edes joku saa jotain tolkkua. Marsu on taas ajatellut liikaa pikku aivolohkollaan, joka on pitkien ja raskaiden päivien ja unettomien öiden aikana ylikuumentunut ja joutunut käymään ylikierroksilla. Nyt, kun vapaa-aikaa on yhtäkkiä ruhtinaalliset kolme tuntia, tuntuu maailma suurelta, avaralta ja yksinäiseltä - vaikka tätäkin rauhaa ja hiljaisuutta varmasti tulee vielä kaipaamaan. Antakaas kun kerron.

Viime maanantaina olin kaikessa rauhassa kirjastossa pakertamassa opinnäytetyöni viimeistelyn parissa, kun naapurin atk-poika soitti matkapuhelimeeni. Olin hieman hämmentynyt, sillä tavallisesti minä olen se, jolla ensiksi tulee ikävä, eikä armainen D-K yleensä edes huomaa minun olevan poissa. Hän siis soittaa vain tärkeällä asialla. Silläkin kertaa asia oli tärkeä: asukastoimiston täti oli soittanut ja kertonut, että voisimme saada kaksion joulukuun alusta.

Kyllähän tätä on jo odotettu. Olen suunnilleen toukokuusta asti noin kolmen päivän välein kysynyt naapurin atk-pojalta, milloin hän lakkaa olemasta naapurin atk-poika ja muuttuu saman asunnon atk-pojaksi. Syitä tähän malttamattomuuteen on useita, eikä vähäisin niistä se, että atk-poika omistaa leivänpaahtimen, joka muuttaa kuivuneet käntyt herkullisiksi hillovoileiviksi muutamassa minuutissa. Lisäksi atk-pojan tiskaamat lasit ovat aina paljon kirkkaampia kuin minun tiskaamani, minkä vuoksi elättelen toivoa, että tulevaisuudessa tiskaaja olisi aina joku muu kuin minä itse. Nyt kuitenkin yhteinen peilikaappi ja tuikkulyhdyn ripustaminen parvekkeelle ovat reaalistumassa niin kovaa vauhtia, että niiden ajatteleminen pelottaa. Oma koti, jossa minä teen kaikki päätökset ja unohdan itse jääkaappiin kuukausiksi mitä haluan, on yhtäkkiä luisumassa otteestani päätähuimaavalla nopeudella. Niiden sijalle on tulossa torstainen saunavuoro, yhteinen ruokatili, kompromissit ja lapsiperhe yläkerrassa. Kaikkein pahinta on maiseman menettäminen. Kahdeksannen kerroksen ikkunasta on tähän asti avautunut yksi Jyväskylän parhaista näköaloista: Harju ja Vesilinna, Viitatorni ja Mäki-Matin omakotitalokaupunginosan valot. Uusi asuntomme sijaitsee kuitenkin ensimmäisessä kerroksessa ja sen parvekkeelta voi ihailla päiväkodin remonttityömaata sekä kolmen tornitalon seinää. Kurja kohtalo tarjoaa pikkuleipää ja lyö sormille lapiolla.

Vaan pois katkeruus, sillä onhan elämänmuutos aina iloinen asia. Ehdinkin jo asua yli vuoden samassa osoitteessa. Vanhoja osoitteenmuutoskortteja on vielä jäljellä kasapäin, nytpä saan niille hyötykäyttöä! Eikä ainakaan tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että ajaa hissillä kahdeksanteen kerrokseen, jos asuu hissittömän talon ensimmäisessä kerroksessa. Sitä paitsi uudessa asunnossa on vaatehuone - ihanuus, jollaisesta olen haaveillut teini-iästä saakka. Näen jo silmissäni siististi järjestetyt pukupussit ja tyylikkäästi asetellut Enso-kotilaatikot, jotka kätkevät sisäänsä huolellisesti valikoituja tumppuja ja kaulahuiveja. Ja sittenpä ei tarvitse enää kärvistellä yksin, kun kämppis on aina saatavilla - onkin jo ikävä vanhoja kunnon S-talon aikoja, jolloin soluasunto muuttui kommuuniksi ja ilma oli sakeanaan suunnitelmia yhteisen krokotiilin tai majavan hankkimisesta kotieläimeksi puhumattakaan gorillakielellä äristyistä hyvänyöntoivotuksista puolin ja toisin. Oppiikohan Data-Kurre gorillaa? Otettaisiinko me vihdoin se majava?

Mutta mitä tälle blogille käy, kun alaotsikon mukaan pitäisi kirjoittaa yksiöstä?