Vielä kerran yleisön pyynnöstä

Monet ovat miettineet, mihin Marsu on hävinnyt. Tallessahan hän on ollut koko ajan, piilossa Kortepohjan kylmimmässä loukossa seuranaan jättimäinen paperimassasammakko ja defa-lohkolämmitin. Koska Marsun siviilisääty on vaihtunut yksineläjästä avoliiton osapuoleksi, ei yksiöblogia enää ole säädyllistä päivittää. Sen sijaan liikenevät vapaahetket voi käyttää muuhun kirjalliseen työhön; kaksio-Jyrsijän uusista päähänpistoista voitte jatkossa lukea täältä.

Kiitän kaikkia ja toivotan jokaisen vast'edes tervetulleeksi uuden blogini seuraajiksi.

Tömps, tömps, tömps

Pakannut tosi paljon. Vieläkin paljon pakkaamatta, esim. kaikki vaatteeni ja suuri osa seinällä riippuvista jutuista. Olen sentään irrottanut postikorttikollaasit; naapurin atk-poika on jo miltei antanut siunauksensa niiden kokoamiseksi uudelleen uuteen asuntoon. Mitähän hän sanoo metrisestä Nalle Puh -julisteesta?

Muutto on sunnuntaina. Lähetin juuri rekrytointiviestin, mutta jos juuri Sinä et ole saanut viestiäni ja koet kuitenkin olevasi kykenevä ja halukas kantamaan pahvilaatikoita, ole kiltti ja ilmoittaudu s-postilla tai puhelimella... Meneeköhän tämä jo liian epätoivoiseksi? Myönnän, stressaan - nyt vain taitaa taas tapahtua liikaa asioita yhtä aikaa. Naapurin atk-poikakin on kai vähän rikki. Vaikea viikko, tai kuukausi.

Ai niin, en ole vielä vouhkannutkaan: graduni meni esitarkistukseen. Sain tänään sähköpostia Professorilta, joka ehdotti tapaamista ensi tiistaille. Yllätyin nopeasta toiminnasta ja nyt jännittää ja ahdistaa taas palata G:n kimppuun. Onneksi (?) nyt on sentään myös muuta ajateltavaa - Marsu menee taas ensi viikolla heiluttelemaan töppöjalkojaan vapaa-aikasihteerin toimistoon (kuinka kauaksi aikaa, on vielä arvoitus). Tämäkin seikka hirvittää jo valmiiksi, mutta samalla olen aika iloinen. Va-sihteerin toimistossa on usein aika kylmä, mutta työssä on myös mukavampia puolia.

Tehkää hyvin

Oletteko viime aikoina käyneet leikkimässä Kortepohjan L-talon leikkikentällä? Minä olen, ja uskokaa pois, oli kurja kokemus. Siellä on tosi vähän ja huonokuntoisia leikkivälineitä ja muutenkin paikka on aika ankea. Nyt aanailemme kuitenkin parannusta:

tällä sivulla

voitte yhdellä klikkauksella auttaa potkimaan asiaa parempaan suuntaan. Olkaa kaikki niin kilttejä ja käykää klikkaamassa! Olen katsellut noita muitakin ehdotuksia, ja siellä on monia, jotka näyttävät olevan paremmassa kunnossa kuin tuo L-talon kenttä.

Ylioppilaskylän iloiset lapset ja lapsenmieliset vapaa-aikatoiminnan aktiivit kaipaavat apuasi!

Tätä pyyntöä ja ylläolevaa linkkiä saa sitten levittää ja mainostaa ihan kaikille mummoista ja kumminkaimoista alkaen.

Äkkilähtö

Tästä postauksesta tulee taas monimutkainen ajatuskollaasi, josta toivottavasti edes joku saa jotain tolkkua. Marsu on taas ajatellut liikaa pikku aivolohkollaan, joka on pitkien ja raskaiden päivien ja unettomien öiden aikana ylikuumentunut ja joutunut käymään ylikierroksilla. Nyt, kun vapaa-aikaa on yhtäkkiä ruhtinaalliset kolme tuntia, tuntuu maailma suurelta, avaralta ja yksinäiseltä - vaikka tätäkin rauhaa ja hiljaisuutta varmasti tulee vielä kaipaamaan. Antakaas kun kerron.

Viime maanantaina olin kaikessa rauhassa kirjastossa pakertamassa opinnäytetyöni viimeistelyn parissa, kun naapurin atk-poika soitti matkapuhelimeeni. Olin hieman hämmentynyt, sillä tavallisesti minä olen se, jolla ensiksi tulee ikävä, eikä armainen D-K yleensä edes huomaa minun olevan poissa. Hän siis soittaa vain tärkeällä asialla. Silläkin kertaa asia oli tärkeä: asukastoimiston täti oli soittanut ja kertonut, että voisimme saada kaksion joulukuun alusta.

Kyllähän tätä on jo odotettu. Olen suunnilleen toukokuusta asti noin kolmen päivän välein kysynyt naapurin atk-pojalta, milloin hän lakkaa olemasta naapurin atk-poika ja muuttuu saman asunnon atk-pojaksi. Syitä tähän malttamattomuuteen on useita, eikä vähäisin niistä se, että atk-poika omistaa leivänpaahtimen, joka muuttaa kuivuneet käntyt herkullisiksi hillovoileiviksi muutamassa minuutissa. Lisäksi atk-pojan tiskaamat lasit ovat aina paljon kirkkaampia kuin minun tiskaamani, minkä vuoksi elättelen toivoa, että tulevaisuudessa tiskaaja olisi aina joku muu kuin minä itse. Nyt kuitenkin yhteinen peilikaappi ja tuikkulyhdyn ripustaminen parvekkeelle ovat reaalistumassa niin kovaa vauhtia, että niiden ajatteleminen pelottaa. Oma koti, jossa minä teen kaikki päätökset ja unohdan itse jääkaappiin kuukausiksi mitä haluan, on yhtäkkiä luisumassa otteestani päätähuimaavalla nopeudella. Niiden sijalle on tulossa torstainen saunavuoro, yhteinen ruokatili, kompromissit ja lapsiperhe yläkerrassa. Kaikkein pahinta on maiseman menettäminen. Kahdeksannen kerroksen ikkunasta on tähän asti avautunut yksi Jyväskylän parhaista näköaloista: Harju ja Vesilinna, Viitatorni ja Mäki-Matin omakotitalokaupunginosan valot. Uusi asuntomme sijaitsee kuitenkin ensimmäisessä kerroksessa ja sen parvekkeelta voi ihailla päiväkodin remonttityömaata sekä kolmen tornitalon seinää. Kurja kohtalo tarjoaa pikkuleipää ja lyö sormille lapiolla.

Vaan pois katkeruus, sillä onhan elämänmuutos aina iloinen asia. Ehdinkin jo asua yli vuoden samassa osoitteessa. Vanhoja osoitteenmuutoskortteja on vielä jäljellä kasapäin, nytpä saan niille hyötykäyttöä! Eikä ainakaan tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että ajaa hissillä kahdeksanteen kerrokseen, jos asuu hissittömän talon ensimmäisessä kerroksessa. Sitä paitsi uudessa asunnossa on vaatehuone - ihanuus, jollaisesta olen haaveillut teini-iästä saakka. Näen jo silmissäni siististi järjestetyt pukupussit ja tyylikkäästi asetellut Enso-kotilaatikot, jotka kätkevät sisäänsä huolellisesti valikoituja tumppuja ja kaulahuiveja. Ja sittenpä ei tarvitse enää kärvistellä yksin, kun kämppis on aina saatavilla - onkin jo ikävä vanhoja kunnon S-talon aikoja, jolloin soluasunto muuttui kommuuniksi ja ilma oli sakeanaan suunnitelmia yhteisen krokotiilin tai majavan hankkimisesta kotieläimeksi puhumattakaan gorillakielellä äristyistä hyvänyöntoivotuksista puolin ja toisin. Oppiikohan Data-Kurre gorillaa? Otettaisiinko me vihdoin se majava?

Mutta mitä tälle blogille käy, kun alaotsikon mukaan pitäisi kirjoittaa yksiöstä?

Palautteesta ja sen saamisesta

Sain tiistaina palautteen originaaliprofessoriltani. Kauhuskenaarioni ei aivan toteutunut, mutta on kyllä myönnettävä, että Joukon tapaamisen jälkeen olin sentään vakuuttunut kyvystäni tuottaa akateemisesti validia tekstiä. Originaaliprofessorini oli hyvin asiantunteva ja antoi oikein navakkaa palautetta useista sanavalinnoista, liiallisesta sulkumerkkien käytöstä (miten niin hämmentää lukijaa? Oletteko te hämmentyneet?) ja joistakin epäselvistä merkintätavoista. Minulle jäi kuitenkin käsitys, että hän ei sentään pitänyt työtäni täysin kelvottomana, ja sain hyväksyviä kommentteja eräistä päätelmistäni ja käsittelytavoistani, mutta tekstin ulkoisessa säädössä on vielä paljon toivomisen varaa. Olen kehittänyt itselleni maneereita, ja se on kauhea asia.

Sain tiistaina aivan yllättäen myös sähköpostia eräältä vanhalta KVAT-aktiivilta. Hän kirjoitti lyhyesti, mutta ytimekkäästi, ja olen hänelle siitä kovin kiitollinen: pelkäsin etukäteen tätä pj:n tuulista jakkaraa, ja olen iloinen, että ainakin yhden jäsenen mielestä olen hoitanut paikkaani hyvin.

Keskiviikkona varasin kirjoittajapiirin kokoontumisessa tekstintuontivuoron. Se on vasta kahden viikon kuluttua, sillä ensi viikoksi en millään ehdi tuottaa mitään. Tämän viikon sunnuntai on toki vapaapäivä, mutta sen ajattelin käyttää ruoanlaittoon ja seinään tuijottamiseen; lauantaina on tentti, shobailua ja juhlat, joiden jälkeen pääsen vielä saunaan. Naapurin atk-poikakin on epämääräisten huhujen mukaan tuolloin saapuvilla kaupungissa ja ajattelin käyttää tilaisuutta hyväkseni. Lähtisiköhän se vaikka iltakävelylle?

Kirjoittajapiirimme Kortescriberum on muodostunut minulle jo yllättävän tärkeäksi viiteryhmäksi. Sain aiheesta myös palautetta, jonka perusteella aion kipittää pikku töppöjaloillani termoskannun kanssa kerhotiloihin vielä jatkossakin. Mutta tekstin vieminen jännittää: keväällä vetkuttelin viimeiseen asti ja varasin palautevuoron vasta, kun joku käski. Nyt aioin turvautua samaan taktiikkaan; kun olen mahdollisimman paljon äänessä toisten palautteenannon aikana, kukaan ei huomaa, että minun tekstiäni ei ole vielä nähty. Vaan saivat ne minut kiinni kuitenkin, ja kohtapa kolkuttaa deadline ovelle teräsnyrkillä. Viimeksi sain kyllä kehuja, mutta tämänkertaista tekstiä ei olekaan hiottu yli vuotta. Kasvojen menetys häilyy horisontissa uhkaavaana kuin sienipilvi.

Ystäväni lenkkeilijä-rölli, uskollisin lukijani ja ainoa kommentaattorini, on lähestynyt toimitusta dieselinkatkuisella tervehdyksellä. Toivon, että parahin nimimerkki Lieskakäämi -83 kuitenkin selviää takaisin tolalleen; kommunikaatiokatkokset ovat tulleet jäädäkseen, mutta uskollisen lukijan kärsivällisyys palkitaan. Saako olla saunailta vai kenties Rentukan pizzalippu (KVAT-huumoria)?

Kiitän kaikkia saamastani palautteesta. Kanssanne on ilo työskennellä. *huiskuttaa*

PS Linkkisumasta voi syyttää George P. Landowia, jonka mukaan hyperteksti on multilineaarista ja siten anarkistista. Terveisiä naapurin atk-pojalle!

Humanistin iloisempi perjantai

Olen viimein tajunnut lopullisesti, että minulla on liikaa vapaa-ajan aktiviteetteja. Tässä vaiheessa syksyä asialle ei oikein enää voi mitään: olen jo luvannut olla sekä kuoron että kirjoittajapiirin käytettävissä, kansalaisopiston ompelukurssi kestää huhtikuuhun, enkä kaikesta päätellen koskaan oikeasti tule pääsemään kylän peli-iltoihin yliopistoliikunnan kansantansseista puhumattakaan, sillä tiistaisin on aina kaikkea muuta. Ja vaikka voisinkin vapaasti päättää, mitä jätän tekemättä, valinnan tekeminen olisi hyvin vaikeaa. Kuoro on terapeuttinen, tanssit tekevät hyvää ruumiinkuvalleni, kirjoittajapiirissä on ystäviä (ja sehän on muutenkin kuin oma lapsi) ja ilman ompelua en saisi oikeasti mitään näkyvää aikaan. Vapaa-ajalla on toki hyvä olla mielekästä tekemistä, mutta toisinaan tuntuu, että kaikki nämä aktiviteetit yhdistettynä tämän nelikirjaimisen lyhenteen aktiivijäsenyyteen vievät niin paljon energiaa, että tällä menolla valmistun tammikuussa 2012. Onneksi minulla on ikuinen opiskeluoikeus.

Mutta tietenkään asiat eivät oikeasti ole näin onnettomasti. Sain tänään ensimmäistä kertaa palautetta yhdestä graduni luvusta maailman kolmanneksi ihanimmalta mieheltä Joukolta. Jouko oli aivan uskomaton. Hän sanoi tekstiäni tieteelliseksi ja päätelmiäni hyvin perustelluiksi ja käski jatkaa samalla mallilla loppuun asti. Nyt olen aivan hämmentynyt ja tein jopa sellaisen ihmeen, että tutkin yhtä lähdeteosta perjantai-iltana klo 20, siis vapaa-aikana. Uskomatonta. Ehkä tästä siis vielä tulee jotain. Tosin on olemassa vielä pienoinen jännitysmomentti: toinen pääluku on luettavana oikealla originaaliprofessorillani, joka on jo useaan otteeseen ollut monesta asiasta eri mieltä Joukon kanssa. Pelkään, että tavatessa hän tyrmää minut heilauttamalla Remingtonia pussilakanassa ja ajelee ylitseni konttorituolilla. Tämänpäiväisessä seminaaritapaamisessa hän oli tosin oikein kiva ja kannustava. Mutta olen kyllä iloinen (ohjaus)suhteestani myös Joukoon. Hän on kovasti kiva mies.

(Kaikki fennomaanit huomio: oletteko huomanneet Marsun myös -sanan käytössä jotain omituista? Jouko oli korjannut sen tekstissäni kaksi kertaa ja huomautti siitä vielä erikseen. Että ei olekaan sama, mihin sen länttää, vaan on jokin ero siinä. Hämmästyin. Miksi ei ole ennen ollut tästä mitään puhetta? Suottako kävin koulut?)

Ihmissuhdekuulumiset: Sain tänään kukkia! "Onko nyt joku päivä?", kysyin. "Ei, olet vain niin ihana", sanoi mies. Ihana! Onko tämä minun elämääni, kysyn. Ei tunnu tutulta. Pitäisikö epäilyksen tuomiokellojen jo alkaa kilkattaa: mitähän luvatonta se nyt lienee tehnyt? Ei, luottavaisena asettelen gerberat maljakkoon ja hyräilen tyytyväisenä. Kyllähän minä tosiaan olen aika ihana. :)

Nyt viihdyttämään naapurin atk-poikaa, joka tylsistyneenä lukee slashdottia kolmatta kertaa tänään. Aivan kauheeta.

Seuraava maksaa

Marsun sijaisuus vapaa-aikasihteerin toimistossa päättyi yhtä nopeasti kuin alkoikin ja nyt Jyrsijämme palaa jälleen rakkaan opinnäytteensä pariin, puurtamaan raskaita kolmen tunnin työpäiviä hakalissa olosuhteissa raidallisin kankain sisustetussa ilmastoidussa kirjastossa. Tosiasiassa nyt olisi jo pikku hiljaa aika saada se gradu tehtyä - tästä on puhuttu jo ihan megakauan ja nyt jo nolottaa tällainen jahkailu. Kaiken lisäksi pikkutassun alkaa jo tehdä mieli oikean sorvin ääreen jotakin yleishyödyllistä tekemään: opiskelijan tilipussi on ohkainen, eikä sen turvin juuri ihmeitä puuhata. Lomamatkaa varten pitää säästää syömällä puoli vuotta pelkkää makaronia ja elämällä atk-pojan siivellä sellaisessa mittakaavassa että itseänikin hirvittää.

Onneksi sentään on olemassa yksi täysihoitola, johon olen aina tervetullut asumaan ilmaiseksi ja jossa ruokaa ja hyödykkeitä tuodaan käden ulottuville ilman eri pyyntöä: kotikoti. Häivyin siis jälleen näkyvistä ja suuntasin tänne länsirannikolle täyttämään perheeni elämässä ammottavaa Marsunkokoista aukkoa. Nyt istun siskon sängynlaidalla ja kuuntelen tämän tyytyväistä päikkärituhinaa. Varasin äsken kaksi lippua uusimpaan vihreästä örkistä kertovaan satuelokuvaan, sillä siskon mielestä elokuviin meno siskon kanssa on vielä kivempaa kuin zobailu. Olen samaa mieltä. Kun kaksi nuorta naista menee elokuviin, se on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Ja koska siskolla on auto, ei tarvitse edes ostaa megakallista bussilippua.