Marsuhäkki

Vielä kerran yleisön pyynnöstä

2008-01-19T18:03:00.000+02:00

Monet ovat miettineet, mihin Marsu on hävinnyt. Tallessahan hän on ollut koko ajan, piilossa Kortepohjan kylmimmässä loukossa seuranaan jättimäinen paperimassasammakko ja defa-lohkolämmitin. Koska Marsun siviilisääty on vaihtunut yksineläjästä avoliiton osapuoleksi, ei yksiöblogia enää ole säädyllistä päivittää. Sen sijaan liikenevät vapaahetket voi käyttää muuhun kirjalliseen työhön; kaksio-Jyrsijän uusista päähänpistoista voitte jatkossa lukea täältä.

Kiitän kaikkia ja toivotan jokaisen vast'edes tervetulleeksi uuden blogini seuraajiksi.

Tömps, tömps, tömps

2007-11-27T19:06:00.000+02:00

Pakannut tosi paljon. Vieläkin paljon pakkaamatta, esim. kaikki vaatteeni ja suuri osa seinällä riippuvista jutuista. Olen sentään irrottanut postikorttikollaasit; naapurin atk-poika on jo miltei antanut siunauksensa niiden kokoamiseksi uudelleen uuteen asuntoon. Mitähän hän sanoo metrisestä Nalle Puh -julisteesta?

Muutto on sunnuntaina. Lähetin juuri rekrytointiviestin, mutta jos juuri Sinä et ole saanut viestiäni ja koet kuitenkin olevasi kykenevä ja halukas kantamaan pahvilaatikoita, ole kiltti ja ilmoittaudu s-postilla tai puhelimella... Meneeköhän tämä jo liian epätoivoiseksi? Myönnän, stressaan - nyt vain taitaa taas tapahtua liikaa asioita yhtä aikaa. Naapurin atk-poikakin on kai vähän rikki. Vaikea viikko, tai kuukausi.

Ai niin, en ole vielä vouhkannutkaan: graduni meni esitarkistukseen. Sain tänään sähköpostia Professorilta, joka ehdotti tapaamista ensi tiistaille. Yllätyin nopeasta toiminnasta ja nyt jännittää ja ahdistaa taas palata G:n kimppuun. Onneksi (?) nyt on sentään myös muuta ajateltavaa - Marsu menee taas ensi viikolla heiluttelemaan töppöjalkojaan vapaa-aikasihteerin toimistoon (kuinka kauaksi aikaa, on vielä arvoitus). Tämäkin seikka hirvittää jo valmiiksi, mutta samalla olen aika iloinen. Va-sihteerin toimistossa on usein aika kylmä, mutta työssä on myös mukavampia puolia.

Tehkää hyvin

2007-11-02T20:15:00.000+02:00

Oletteko viime aikoina käyneet leikkimässä Kortepohjan L-talon leikkikentällä? Minä olen, ja uskokaa pois, oli kurja kokemus. Siellä on tosi vähän ja huonokuntoisia leikkivälineitä ja muutenkin paikka on aika ankea. Nyt aanailemme kuitenkin parannusta:

tällä sivulla

voitte yhdellä klikkauksella auttaa potkimaan asiaa parempaan suuntaan. Olkaa kaikki niin kilttejä ja käykää klikkaamassa! Olen katsellut noita muitakin ehdotuksia, ja siellä on monia, jotka näyttävät olevan paremmassa kunnossa kuin tuo L-talon kenttä.

Ylioppilaskylän iloiset lapset ja lapsenmieliset vapaa-aikatoiminnan aktiivit kaipaavat apuasi!

Tätä pyyntöä ja ylläolevaa linkkiä saa sitten levittää ja mainostaa ihan kaikille mummoista ja kumminkaimoista alkaen.

Äkkilähtö

2007-11-01T19:17:00.000+02:00

Tästä postauksesta tulee taas monimutkainen ajatuskollaasi, josta toivottavasti edes joku saa jotain tolkkua. Marsu on taas ajatellut liikaa pikku aivolohkollaan, joka on pitkien ja raskaiden päivien ja unettomien öiden aikana ylikuumentunut ja joutunut käymään ylikierroksilla. Nyt, kun vapaa-aikaa on yhtäkkiä ruhtinaalliset kolme tuntia, tuntuu maailma suurelta, avaralta ja yksinäiseltä - vaikka tätäkin rauhaa ja hiljaisuutta varmasti tulee vielä kaipaamaan. Antakaas kun kerron.

Viime maanantaina olin kaikessa rauhassa kirjastossa pakertamassa opinnäytetyöni viimeistelyn parissa, kun naapurin atk-poika soitti matkapuhelimeeni. Olin hieman hämmentynyt, sillä tavallisesti minä olen se, jolla ensiksi tulee ikävä, eikä armainen D-K yleensä edes huomaa minun olevan poissa. Hän siis soittaa vain tärkeällä asialla. Silläkin kertaa asia oli tärkeä: asukastoimiston täti oli soittanut ja kertonut, että voisimme saada kaksion joulukuun alusta.

Kyllähän tätä on jo odotettu. Olen suunnilleen toukokuusta asti noin kolmen päivän välein kysynyt naapurin atk-pojalta, milloin hän lakkaa olemasta naapurin atk-poika ja muuttuu saman asunnon atk-pojaksi. Syitä tähän malttamattomuuteen on useita, eikä vähäisin niistä se, että atk-poika omistaa leivänpaahtimen, joka muuttaa kuivuneet käntyt herkullisiksi hillovoileiviksi muutamassa minuutissa. Lisäksi atk-pojan tiskaamat lasit ovat aina paljon kirkkaampia kuin minun tiskaamani, minkä vuoksi elättelen toivoa, että tulevaisuudessa tiskaaja olisi aina joku muu kuin minä itse. Nyt kuitenkin yhteinen peilikaappi ja tuikkulyhdyn ripustaminen parvekkeelle ovat reaalistumassa niin kovaa vauhtia, että niiden ajatteleminen pelottaa. Oma koti, jossa minä teen kaikki päätökset ja unohdan itse jääkaappiin kuukausiksi mitä haluan, on yhtäkkiä luisumassa otteestani päätähuimaavalla nopeudella. Niiden sijalle on tulossa torstainen saunavuoro, yhteinen ruokatili, kompromissit ja lapsiperhe yläkerrassa. Kaikkein pahinta on maiseman menettäminen. Kahdeksannen kerroksen ikkunasta on tähän asti avautunut yksi Jyväskylän parhaista näköaloista: Harju ja Vesilinna, Viitatorni ja Mäki-Matin omakotitalokaupunginosan valot. Uusi asuntomme sijaitsee kuitenkin ensimmäisessä kerroksessa ja sen parvekkeelta voi ihailla päiväkodin remonttityömaata sekä kolmen tornitalon seinää. Kurja kohtalo tarjoaa pikkuleipää ja lyö sormille lapiolla.

Vaan pois katkeruus, sillä onhan elämänmuutos aina iloinen asia. Ehdinkin jo asua yli vuoden samassa osoitteessa. Vanhoja osoitteenmuutoskortteja on vielä jäljellä kasapäin, nytpä saan niille hyötykäyttöä! Eikä ainakaan tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että ajaa hissillä kahdeksanteen kerrokseen, jos asuu hissittömän talon ensimmäisessä kerroksessa. Sitä paitsi uudessa asunnossa on vaatehuone - ihanuus, jollaisesta olen haaveillut teini-iästä saakka. Näen jo silmissäni siististi järjestetyt pukupussit ja tyylikkäästi asetellut Enso-kotilaatikot, jotka kätkevät sisäänsä huolellisesti valikoituja tumppuja ja kaulahuiveja. Ja sittenpä ei tarvitse enää kärvistellä yksin, kun kämppis on aina saatavilla - onkin jo ikävä vanhoja kunnon S-talon aikoja, jolloin soluasunto muuttui kommuuniksi ja ilma oli sakeanaan suunnitelmia yhteisen krokotiilin tai majavan hankkimisesta kotieläimeksi puhumattakaan gorillakielellä äristyistä hyvänyöntoivotuksista puolin ja toisin. Oppiikohan Data-Kurre gorillaa? Otettaisiinko me vihdoin se majava?

Mutta mitä tälle blogille käy, kun alaotsikon mukaan pitäisi kirjoittaa yksiöstä?

Palautteesta ja sen saamisesta

2007-10-11T20:54:00.000+03:00

Sain tiistaina palautteen originaaliprofessoriltani. Kauhuskenaarioni ei aivan toteutunut, mutta on kyllä myönnettävä, että Joukon tapaamisen jälkeen olin sentään vakuuttunut kyvystäni tuottaa akateemisesti validia tekstiä. Originaaliprofessorini oli hyvin asiantunteva ja antoi oikein navakkaa palautetta useista sanavalinnoista, liiallisesta sulkumerkkien käytöstä (miten niin hämmentää lukijaa? Oletteko te hämmentyneet?) ja joistakin epäselvistä merkintätavoista. Minulle jäi kuitenkin käsitys, että hän ei sentään pitänyt työtäni täysin kelvottomana, ja sain hyväksyviä kommentteja eräistä päätelmistäni ja käsittelytavoistani, mutta tekstin ulkoisessa säädössä on vielä paljon toivomisen varaa. Olen kehittänyt itselleni maneereita, ja se on kauhea asia.

Sain tiistaina aivan yllättäen myös sähköpostia eräältä vanhalta KVAT-aktiivilta. Hän kirjoitti lyhyesti, mutta ytimekkäästi, ja olen hänelle siitä kovin kiitollinen: pelkäsin etukäteen tätä pj:n tuulista jakkaraa, ja olen iloinen, että ainakin yhden jäsenen mielestä olen hoitanut paikkaani hyvin.

Keskiviikkona varasin kirjoittajapiirin kokoontumisessa tekstintuontivuoron. Se on vasta kahden viikon kuluttua, sillä ensi viikoksi en millään ehdi tuottaa mitään. Tämän viikon sunnuntai on toki vapaapäivä, mutta sen ajattelin käyttää ruoanlaittoon ja seinään tuijottamiseen; lauantaina on tentti, shobailua ja juhlat, joiden jälkeen pääsen vielä saunaan. Naapurin atk-poikakin on epämääräisten huhujen mukaan tuolloin saapuvilla kaupungissa ja ajattelin käyttää tilaisuutta hyväkseni. Lähtisiköhän se vaikka iltakävelylle?

Kirjoittajapiirimme Kortescriberum on muodostunut minulle jo yllättävän tärkeäksi viiteryhmäksi. Sain aiheesta myös palautetta, jonka perusteella aion kipittää pikku töppöjaloillani termoskannun kanssa kerhotiloihin vielä jatkossakin. Mutta tekstin vieminen jännittää: keväällä vetkuttelin viimeiseen asti ja varasin palautevuoron vasta, kun joku käski. Nyt aioin turvautua samaan taktiikkaan; kun olen mahdollisimman paljon äänessä toisten palautteenannon aikana, kukaan ei huomaa, että minun tekstiäni ei ole vielä nähty. Vaan saivat ne minut kiinni kuitenkin, ja kohtapa kolkuttaa deadline ovelle teräsnyrkillä. Viimeksi sain kyllä kehuja, mutta tämänkertaista tekstiä ei olekaan hiottu yli vuotta. Kasvojen menetys häilyy horisontissa uhkaavaana kuin sienipilvi.

Ystäväni lenkkeilijä-rölli, uskollisin lukijani ja ainoa kommentaattorini, on lähestynyt toimitusta dieselinkatkuisella tervehdyksellä. Toivon, että parahin nimimerkki Lieskakäämi -83 kuitenkin selviää takaisin tolalleen; kommunikaatiokatkokset ovat tulleet jäädäkseen, mutta uskollisen lukijan kärsivällisyys palkitaan. Saako olla saunailta vai kenties Rentukan pizzalippu (KVAT-huumoria)?

Kiitän kaikkia saamastani palautteesta. Kanssanne on ilo työskennellä. *huiskuttaa*

PS Linkkisumasta voi syyttää George P. Landowia, jonka mukaan hyperteksti on multilineaarista ja siten anarkistista. Terveisiä naapurin atk-pojalle!

Humanistin iloisempi perjantai

2007-09-21T20:50:00.000+03:00

Olen viimein tajunnut lopullisesti, että minulla on liikaa vapaa-ajan aktiviteetteja. Tässä vaiheessa syksyä asialle ei oikein enää voi mitään: olen jo luvannut olla sekä kuoron että kirjoittajapiirin käytettävissä, kansalaisopiston ompelukurssi kestää huhtikuuhun, enkä kaikesta päätellen koskaan oikeasti tule pääsemään kylän peli-iltoihin yliopistoliikunnan kansantansseista puhumattakaan, sillä tiistaisin on aina kaikkea muuta. Ja vaikka voisinkin vapaasti päättää, mitä jätän tekemättä, valinnan tekeminen olisi hyvin vaikeaa. Kuoro on terapeuttinen, tanssit tekevät hyvää ruumiinkuvalleni, kirjoittajapiirissä on ystäviä (ja sehän on muutenkin kuin oma lapsi) ja ilman ompelua en saisi oikeasti mitään näkyvää aikaan. Vapaa-ajalla on toki hyvä olla mielekästä tekemistä, mutta toisinaan tuntuu, että kaikki nämä aktiviteetit yhdistettynä tämän nelikirjaimisen lyhenteen aktiivijäsenyyteen vievät niin paljon energiaa, että tällä menolla valmistun tammikuussa 2012. Onneksi minulla on ikuinen opiskeluoikeus.

Mutta tietenkään asiat eivät oikeasti ole näin onnettomasti. Sain tänään ensimmäistä kertaa palautetta yhdestä graduni luvusta maailman kolmanneksi ihanimmalta mieheltä Joukolta. Jouko oli aivan uskomaton. Hän sanoi tekstiäni tieteelliseksi ja päätelmiäni hyvin perustelluiksi ja käski jatkaa samalla mallilla loppuun asti. Nyt olen aivan hämmentynyt ja tein jopa sellaisen ihmeen, että tutkin yhtä lähdeteosta perjantai-iltana klo 20, siis vapaa-aikana. Uskomatonta. Ehkä tästä siis vielä tulee jotain. Tosin on olemassa vielä pienoinen jännitysmomentti: toinen pääluku on luettavana oikealla originaaliprofessorillani, joka on jo useaan otteeseen ollut monesta asiasta eri mieltä Joukon kanssa. Pelkään, että tavatessa hän tyrmää minut heilauttamalla Remingtonia pussilakanassa ja ajelee ylitseni konttorituolilla. Tämänpäiväisessä seminaaritapaamisessa hän oli tosin oikein kiva ja kannustava. Mutta olen kyllä iloinen (ohjaus)suhteestani myös Joukoon. Hän on kovasti kiva mies.

(Kaikki fennomaanit huomio: oletteko huomanneet Marsun myös -sanan käytössä jotain omituista? Jouko oli korjannut sen tekstissäni kaksi kertaa ja huomautti siitä vielä erikseen. Että ei olekaan sama, mihin sen länttää, vaan on jokin ero siinä. Hämmästyin. Miksi ei ole ennen ollut tästä mitään puhetta? Suottako kävin koulut?)

Ihmissuhdekuulumiset: Sain tänään kukkia! "Onko nyt joku päivä?", kysyin. "Ei, olet vain niin ihana", sanoi mies. Ihana! Onko tämä minun elämääni, kysyn. Ei tunnu tutulta. Pitäisikö epäilyksen tuomiokellojen jo alkaa kilkattaa: mitähän luvatonta se nyt lienee tehnyt? Ei, luottavaisena asettelen gerberat maljakkoon ja hyräilen tyytyväisenä. Kyllähän minä tosiaan olen aika ihana. :)

Nyt viihdyttämään naapurin atk-poikaa, joka tylsistyneenä lukee slashdottia kolmatta kertaa tänään. Aivan kauheeta.

Seuraava maksaa

2007-09-08T16:06:00.000+03:00

Marsun sijaisuus vapaa-aikasihteerin toimistossa päättyi yhtä nopeasti kuin alkoikin ja nyt Jyrsijämme palaa jälleen rakkaan opinnäytteensä pariin, puurtamaan raskaita kolmen tunnin työpäiviä hakalissa olosuhteissa raidallisin kankain sisustetussa ilmastoidussa kirjastossa. Tosiasiassa nyt olisi jo pikku hiljaa aika saada se gradu tehtyä - tästä on puhuttu jo ihan megakauan ja nyt jo nolottaa tällainen jahkailu. Kaiken lisäksi pikkutassun alkaa jo tehdä mieli oikean sorvin ääreen jotakin yleishyödyllistä tekemään: opiskelijan tilipussi on ohkainen, eikä sen turvin juuri ihmeitä puuhata. Lomamatkaa varten pitää säästää syömällä puoli vuotta pelkkää makaronia ja elämällä atk-pojan siivellä sellaisessa mittakaavassa että itseänikin hirvittää.

Onneksi sentään on olemassa yksi täysihoitola, johon olen aina tervetullut asumaan ilmaiseksi ja jossa ruokaa ja hyödykkeitä tuodaan käden ulottuville ilman eri pyyntöä: kotikoti. Häivyin siis jälleen näkyvistä ja suuntasin tänne länsirannikolle täyttämään perheeni elämässä ammottavaa Marsunkokoista aukkoa. Nyt istun siskon sängynlaidalla ja kuuntelen tämän tyytyväistä päikkärituhinaa. Varasin äsken kaksi lippua uusimpaan vihreästä örkistä kertovaan satuelokuvaan, sillä siskon mielestä elokuviin meno siskon kanssa on vielä kivempaa kuin zobailu. Olen samaa mieltä. Kun kaksi nuorta naista menee elokuviin, se on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Ja koska siskolla on auto, ei tarvitse edes ostaa megakallista bussilippua.

...and the world's your oyster

2007-09-02T21:25:00.000+03:00

Olisipa aika kivaa olla joskus oikeasti työssäkäyvä ihminen. On kiva mennä kauppaan ja tietää, että voi ostaa leikkelettä, jos tekee mieli - ja kun atk-poika ehdottaa ulkona syömistä, ensimmäinen reaktio ei ole köyhyydentunne ja paniikki 25 euron aterian lompakkoon tekemästä lovesta (tosin yleensä seuralaiseni on jalomielisesti tarjonnut myös minun annokseni).

On hassua, että neljä vuotta nuorempi siskoni on käynyt aikusten töissä jo vuoden, kun taas minä notkun epämääräistä opiskelijaelämää viettämässä jo kuudetta vuotta. Sisko saa oikeaa palkkaa, minä opintotukea, ja olen jo jonkin aikaa elänyt osaksi siskon anteliaisuuden varassa - sisko asuu vielä kotona, joten hänellä on varaa ostaa minulle kirppikseltä kaikenlaista kivaa, jota itsen ei tulisi hankittua. Pienenä opetin siskoa luistelemaan ja tein hänelle aamupalaksi hauskoja voileipiä, joissa kinkkumakkarasta leikattuun autoon oli tehty renkaat kurkunsiivuista. Nyt sisko pitää vuorostaan huolta minusta ja opastaa kun tarvitsen apua aikuisten asioissa. Naapurin atk-pojan on vaikea kuvitella elämää yhden siskon kanssa, kun hänellä itsellään on kolme sisarusta; itse taas en oikein osaa eläytyä elämään, jossa voisi olla samanlainen suhde useampaan kuin yhteen ihmiseen. Tänään tuli taas hetkellisesti siskoa ikävä, kun en semi-hienossa ravintolassa osannutkaan valita oikeaa haarukkaa salaatinsyöntiä varten. Sisko olisi tiennyt.

Sinä ja minä liikennevaloissa*

2007-08-28T17:13:00.000+03:00

Marsun blogimerkinnät ovat käyneet kovin harvoiksi. Huolestuneella kanssalenkkeilijällä ei kuitenkaan ole syytä hätäännykseen: kaikki on kunnossa ja aurinko laskee selkämme taakse aivan normaalisti sopimuksessa määritellyin ehdoin. Marsun elokuu on vain kadonnut jonnekin gradun ja vapaa-aikatoiminnan syövereihin; tällä hetkellä gradu näyttää taas telakoituneen määrittelemättömäksi ajaksi, kun jyrsijämme palkattiin puolipakolla hoitamaan kylän vapaa-aikasihteerin yllättäen ilmennyttä sijaisuutta. On kyllä todettava kehityksen olleen huikean nopeata: vuosi sitten menin KVATin kokoukseen ensimmäistä kertaa osallistuakseni avaintenjakotalkoisiin ja saadakseni pizzaa; nyt istun vihreässä toimistossa seuranani valtava sammakko ja vastailen sähköposteihin ja vaihtarien kysymyksiin kaikkien kyläläisten muista tarpeista puhumattakaan. Tänään oli onneksi hiljainen päivä, mutta huomenna ei. Vapaus koittanee jo ensi viikon lopussa, ellei ihmeitä tapahdu. Siihen asti yritän teeskennellä tietäväni kaikesta kaiken ja unohdan säännöllisesti päivittää blogiani.

Tähän loppuun vielä sananen blogin varsinaisesta aiheesta eli yksiöstä: pesin ikkunani toissapäivänä. Se oli hyvin skagainen sanan varsinaisessa merkityksessä - kun pieni lintu lentää mun ikkunani luo, eivät sen tuomat terveiset aina ole kovin esteettisiä. Nyt ikkunasta näkee läpi, vaikka en olekaan lopputulokseen erityisen tyytyväinen. Vetoan kuitenkin korkeanpaikankammooni (ja myönnän soittaneeni atk-pojan pitämään minusta kiinni ulommaista ruutua pestessäni) ja vähäiseen aikaisempaan kokemukseen; joka tapauksessa ikkuna on nyt paremman näköinen kuin aikoihin.

Lisähuomio: ensimmäistä kertaa kandidaatintutkinnosta oli jotain hyötyä; se tietää 2,5 prosentin korotusta määräaikaisen sihteerin peruspalkkaan. Kahdessa viikossa se tietää yhdeksää euroa. Juhuu! Kannatti kärsiä.

* Otsikko tulee lausua oikeaoppisesti ilman epälounaissiirtymämurteista laryngaaliklusiilia [liikennevaloissa] (eikä siis [liikennevvaloissa] kuten jotkut savolaiset ja muut yhteiskuntamme epäilyttävät ainekset joskus tekevät).

Muutoksista ja vaihtelusta

2007-08-03T09:30:00.000+03:00

Oma koppero on sentään oma koppero, vaikka kuinkakin pieni ja pölyinen. Hämmästelen itseäni: olen asunut jo viikon näiden kaikkien kesän aikana ilmestyneiden pölykoirien ja muiden nisäkkäiden joukossa täysin häiriintymättä. Onko vintissä viettämäni kesä siedättänyt minut kestämään mitä tahansa - toisin sanoen, voinko ensi suvena tuppautua Pohojam'maalle heinäntekoon ilman allergialääkkeitä? :D

Vuoden asumisen jälkeen asuntoni ehkä huonoimmaksi puoleksi on paljastunut sen täydellinen muuntelemattomuus. Mietittyäni pääni puhki olen tullut siihen tulokseen, että en keksi mitään tapaa helposti järjestää huonekalujani mihinkään toiseen asentoon. Olen pyytänyt konsulttiapua jopa naapurin atk-pojalta, jonka pitkäaikaisena harrastuksena on ollut sisustaa oma huoneensa eri järjestykseen noin kuukauden välein. Mutta edes kotinörtin neuvot eivät ole auttaneet, ja vaihtelunhalu juilii Marsukkeen takaraivossa kuin timanttipora.

Onneksi jotkut sentään ovat onnekkaampia. Eilen olin kylässä Vehkakujalla, jossa Kaisa oli saanut tarpeekseen työpöytänsä sijainnista olohuoneen nurkassa. Niinpä seurasi usean tunnin rymsteeraussessio, jonka seurauksena kirjahylly siirtyi makuuhuoneesta ensin keittiöön ja sitten eteisen ja olohuoneen välille, kun taas Kaisan työpöytä tietokoneineen vaelsi makuuhuoneen ikkunan alle. Myös Niko sai osansa möbleerauksesta: miesparan hämmennys oli valtava, kun tarkoin varjeltu työpöytä sai uuden sijainnin olohuoneen seinustalta. Vastalauseet kilpistyivät kuitenkin Kaisan päättäväisyyteen ja pöytä siirtyi. Poistuessani paikalta Niko keinutteli jo tyytyväisenä työtuolissaan ja soitti musiikkia kovalla äänellä näköis-stereoista, jotka Kaisa kaikkien ihmeeksi osasi sittenkin koota uudelleen. Perhesopu siis säilyi sittenkin sisustamisesta huolimatta.

Atk-poika häipyi eilen kesän (toivottavasti) viimeiseen rehusavottaan Ylä-Savoon (paikkakunta muutettu), joten Marsun kotikoppero on hiljentynyt ja oudon tyhjä. Onneksi em. toverit ovat luvanneet pitää Marsua päivähoidossa ainakin tänään ja huomenna, joten suurta hätää ei ole, ja kun vielä alussa mainitut pölykoirat ja monenmoiset muut nurkkien öttiäiset ovat vielä kesyttämättä, pitäisi viihdettä riittää siihen malliin, ettei ainakaan tylsyys pääse yllättämään. Kaiken lisäksi Marsu sai eilisen vierailunsa jälkeen saattajakseen Jekku Jättioravan, joka on ennenkin täyttänyt Marsun elämässä ammottavaa Data-Kurren kokoista tyhjiötä. Viime yön Jekku nukkui sievästi D-K:n tyynyllä ja söi aamupalaansa Marsua vastapäätä, kuten Oraville Marsun taloudessa sopiikin. On kiva, kun on joku halittava, jolle voi jutella ja kertoa kuulumiset - eikä edes Jekun vaitonaisuus juuri haittaa, eihän se naapurin Atk-poikakaan paljoa puhele.

Kesäherkkuja ja muita erikoisruokavalioita

2007-07-26T10:26:00.000+03:00

Marsun ruumiinrakenne ei sovi herkutteluun. Puolipyöreän prinsessan ei tarvitse kuin kuulla puhuttavan suklaasta tai kermasta, kun hän jo lihoo kilon; kaikki ruoka tuntuu imeytyvän vatsasta suoraan reisiin ja lantiolle ja jäävän siihen. Tämä kesä on maaseutumatkailuineen ja kotikotona asumisineen ollut erityisen petollinen: graduntekoa ei rasittavuudestaan huolimatta lasketa liikunnaksi, ja kun jokaisessa kyläpaikassa jyrsijän pikkutassujen ulottuville roudataan sokerista ja rasvasta valmistettuja jälki-, alku- ja välipalaruokia, on kesälaitumilta arjen aherrukseen palaileva Marsu noin kaksi kertaa alkuperäisen kokoinen ja paljon vähemmän pörhöinen.

Tosin syöminen on kyllä hauskaa. Äidin ostamista mansikoista ja laktoosittomasta jäätelöstä syntyy käden käänteessä täyteläinen pirtelö, uunituoreet karjalanpiirakat rasahtavat ihanasti hampaissa, anoppiehdokkaan lähettämät hillat (l. lakat l. suomuuraimet) antavat raikkaan lisäsäväyksen leipäjuustolle (saatavana vähälaktoosisena). Kotikunnan kauppakeskuksen edessä olevasta jäätelökioskista löytyi pistaasijäätelöä, jota oli tietysti pakko syödä – sen lähemmäksi marsipaania ei tässä maassa taideta päästä. Aikuisten festareilta piti alennustilan unohtamiseksi ostaa litra lakritsaa (joo, oli se kallista, mutta sen arvoista!). Piknikevääksi tulee tietysti hankittua aina jotakin äärettömän epäterveellistä. Olen jopa sortunut pikaruokalounaisiin: jäisten falafelien seuralaisena tarjottiin majoneesissa uitettuja kasviksia ja ranskalaisia perunoita, kana-ananaspizzassa oli tosi paljon juustoa.

Atk-poika on ollut ymmärtäväinen, kannustava, kiltti ja lohduttava, mutta mikään ei peitä sitä seikkaa, että Marsun vyötärönseudulle kerääntynyt outo materia on hälyttävä merkki ravintotasapainon horjumisesta ja liikunnan puuteesta. Epätoivo valtaa jyrsijän mielen: terveellisesti syöminen ei toki ole vaikeaa, mutta ruoanlaitto ei koskaan kuulunut prinsessan lempipuuhiin lenkkeilystä puhumattakaan. Sitä paitsi ulkoilu on jatkuvassa vesisateessa ikävää. Marsun ihannemittojen etsinnöissä mitkä tahansa keinot voidaan tarvittaessa ottaa käyttöön. Riennän siis kohta nurtsille tappelemaan jänisten kanssa heinistä. Älkää tarjotko jäätelöä.

Onnenpäiviä

2007-07-18T10:37:00.000+03:00

Kävin lauantaina Lahdessa. Kaikesta vesisateesta ja anakondaansa esittelevistä juhlijamiehistä huolimatta retki oli hyvin onnistunut ja oikein kiva. Lenkkeilijäystäväni elämäntilanne näyttää pukevan häntä oikein hyvin mikkihiirikengistä puhumattakaan. Nyt olen kokenut myös hiihtokaupungin pörhöisimmät nähtävyydet: kivoja ja koskettavia patsaita sisältävän mäen ja lammikon, jossa ui nukkuvia sorsia. Lisäksi sain herkullista rahkaomenatorttua ja hyvää ruokaa, josta en tullut kipeäksi. Marsu huiskuttaa onnellisena.

Eilen vietin siskopäivää siskon kanssa. Siskolla ja minulla ei ole yhteistä aikaa turhan usein. Onneksi siskokin on huomannut asian ja nuoresta iästään huolimatta on jo ymmärtänyt, että elämässä asioilla on oltava tietty tärkeysjärjestys: jäätelö ennen kaikkea, auto ja ihmissuhteet heti jäätelön jälkeen. Kävimme kirpputorilla (tällä kertaa onneksi ei uusia tyynyliinoja, mutta pari suloista sinikuviollista pikkulautasta ja yksi 70-luvulla painettu taskukirja), halpakaupassa (tyylikäs paperinarukori kodin välttämättömien pikkutavaroiden huomaamattomaan säilyttämiseen) ja kesäjuhlilla (Jazz-katu). Totesimme, että kirppiksellä on aina hienoja huonekaluja, halpakaupassa kuuma ja festareilla lävistyskojuja; kumpikaan meistä ei tällä kertaa sortunut houkutukseen, vaikka poskilävistys olisi maksanut vain 50 euroa. Ehkä sitten ensi vuonna.

Tänään naapurin Atk-poika tulee kylään. Lähden bussilla häntä vastaan tunnin päästä. Viikonlopulle on suunniteltu paljon ohjelmaa ja korkeakulttuuria, esimerkiksi megakallis konsertti paikallisilla jazzfestivaaleilla ja maakunnan laadukkain kesäteatteriesitys (Nakkila). Paikasta toiseen viilettäessä voisin vaivihkaa esitellä Atk-pojalle myös kotikuntani ylpeyden, kirjaston, jonka tiiliseinien suojissa olen askarrellut gradua jo puoli kesää. Kenties hänkin kokee hiljaisessa lukusalissa samanalaisen innoituksen ja valmistuu käden käänteessä ennen kuin ehdimme kumpikaan kissaa sanoa. ("Kissa.")

Murrosiässä

2007-07-08T15:43:00.000+03:00

Tämän nettipäiväkirjan alaotsikoksi pitänee kohta vaihtaa ”Jyrsijän tuunaus- ja gradublogi”, niin usein kirjoitukseni käsittelevät jotakin muuta kuin yksiöitä. Tälläkin kertaa aasinsilta löytyy hyvin kaukaa.

Olisi ehkä helpompaa kirjoittaa omasta kopperosta ja sen välittömästä lähiympäristöstä, jos edes viettäisi siellä aikaansa, mutta Marsun heinäkuu kuluu kokonaan kotoniituilla länsirannikolla (lukuun ottamatta ensi viikkoa, jonka Marsu viettää ATK-pojan kotitilalla Pohjois-Pohjanmaalla). Kotioloissa on paljon hyviä puolia, yksi niistä ehkä se, että aikaa kaikenlaiseen tuunaamiseen tuntuu vihdoin löytyvän. Niinpä tälläkin viikolla alennusmyynnistä kotiin kiikutetut uudet housut lyhenivät monta senttiä Jyrsijän töppöjaloille sopiviksi, siskon kirpputorilta tuoma yöpaita muuttui parilla ompeleella ja huomaamattomalla laskoksella Marsun kokoiseksi ja Data-Kurren musta T-paita sai selkämykseensä tassunjäljen. Vielä voisi päärmätä uudelleen erään kirpputorilöydön, valkoisen, sinikuviollisen pöytäliinan. Sen siniset sävyt sointuvat kauniiseen ruokapöytääni hyvin 80-lukulaisella kesämökkityylillä, mikä tietysti kohentaa entisestään kotini epookkimaista sisustusta. (Aasi menee tästä! :) Kirpputorilta ovat peräisin myös Marsun uudet valkoiset tyynyliinat, joiden päädyissä on sievät ruudulliset kanttaukset, ja valkoiset pitsisomisteiset tabletit.

Sisustusmausta on sanottava vielä jotakin järisyttävää. Marsun elämäntilanne on vähän kerrassaan vaihtumassa, mitä ennakoivat myös muuttuneet makuasiat. Nuoruusajan identiteettikriisinen retroilu on nyt kaikkoamassa ja tilalle on tulossa seesteinen kansallisromanttinen vaihe, jossa 50-luvun puuhuonekalut asetellaan somasti auringonpaisteiselle kuistille (no, edes auringonpaisteiseen kohtaan yksiössä) ja kodin kriittiset kohdat, kuten käsipyyhkeiden reunat, kirjahyllyn kulma ja t-paidan pääntie kuorrutetaan käsinvirkatulla pitsillä (tai onnistuneella teollisuusjäljitelmällä).

Kauneipia ovat esineet, joissa muoto seuraa tarkoitusta ja joita ajan hammas on jyrsinyt lempeästi, mutta määrätietoisesti. Lenkkeilijäystävän lahjoittama vihreä herätyskello pääsee siis kellosepälle heti, kun se iso Kelasaalis tömähtää tilille, ja toejokilaiselta kirpputorilta löytyneet, vuonna 1944 myönnetyt urheiludiplomit ripustetaan seinälle juhlamenoin, jahka oikea seinä vain osuu kohdalle. Kaikesta suloisuudestaan huolimatta miniyksiö nimittäin ei vastaa kaikkia kehittyvän Jyrsijyyden vaatimuksia – sinne esimerkiksi ei mahdu pikkuruista klaffipiironkia, jonka ääressä prinsessan sopisi syventyä herkkien ajatustensa pukemiseen puhutteleviksi runoiksi, vaan luovat tuskat on kärsittävä ruokapöydän ääressä. Onko siis ihme, että esikoiskokoelmaa odotetaan yhä kieli pitkällä ympäri maatamme? Tämä ei ole laitapeliä.

Kielikuvat ja -kukkaset, osa 1

2007-06-28T16:34:00.000+03:00

Rentouttavan juhannusloman jälkeen olen nyt palannut sorvin (oikeammin sen virtuaalisen vastineen eli kannettavaan tietokoneeseeni asennetun OpenOffice-tekstinkäsittelyohjelman) ääreen ja ryhtynyt puuhastelemaan gradun parissa. Aikaansaamisen ja viitsiväisyyden välillä on ollut huomattavia päiväkohtaisia eroja ja vesisateen määrästä riippuvia vaihteluita; tänään meni ihan hyvin, kunnes Times New Roman sai minut näkemään punaista tutun OOO-sinisen sijaan ja päätin sijoittaa lapaset lavuaariin tältä päivältä.

Olen viime päivät ollut yllättävän aikaansaapa monessa suhteessa. Pölykoirat on huidottu nurkkiin ja pyykkikonetta pyöritetty puhumattakaan gradumörön hutkimisesta pesäpallomailalla ja muilla aseilla. Peikkoa ei ole vielä aivan selätetty, mutta alan selvästi olla siihen nähden vahvoilla. Olen myös tavannut B-talon tornipöllöä ja omistusasunnon Työssäkäyvää Pariskuntaa.

Kaiken lisäksi olen taas päässyt toteuttamaan huonekalupuuseppäitseäni ja entisöimään - tällä kertaa tosin ilman höylää ja maalisutia: yksi sinisistä tuoleistani on ollut sangen huolestuttavassa tilassa jo useiden kuukausien ajan minun laittamatta rikkaa ristiin sen korjaamiseksi. Kun eräänä aamuna heräsin selvästi aikaisemmin kuin yökylään jäänyt atk-poika, päätin lopulta tarttua härkää sarvista ja tuolia pinnoista ja tehdä sen mitä naisen on tehtävä. Avasin liimapullon jakoavaimella, herätin atk-pojan irrottamaan viimeiset kiinni olevat puolat ("Ensimmäinen kerta, kun Marsu oikein kehottaa rikkomaan jotain!") ja ryhdyin liimaamaan osia paikoilleen. Vain yksi puola meni väärin päin, mistä olen melko ylpeä; lisäksi sain hiukan liimaa otsatukkaani. Loppujen lopuksi tuolista tuli oikein hyvä ja sitä pystyi käyttämään jo samana iltapäivänä. *aploder*

Loppuun pieni mainostus: Rentukka on jälleen auki! Tuon jokaisen itseään kunnioittavan kortepohjalaisen kantapaikan remontti on vielä hieman kesken ja vaiheessa, mutta pizza on yhtä hyvää kuin ennenkin ja takaseinä varsin kivan värinen. Käykää katsomassa.

Hullun maine ja muita juhannustaikojen seurauksia

2007-06-24T20:24:00.000+03:00

Marsulla on harvoin valmista mielipidettä mistään, mutta yksi niistä asioista, jotka kuumentavat jyrsijän tunteita, ovat kansalliset juhlapäivät. Sentyyppiset juhlat kuin juhannus, vappu ja uusi vuosi pitävät hallussaan pörhöisen kirjoittajan inhokkilistan kärkisijoja. Koska nestemäisillä virvokkeilla ei ole Marsulle mitään annettavaa, hänen suosikkiperinteitään mainittuina juhlapäivinä ovat olleet sisällä istuminen ja tv:n katselu suklaakeksejä ahmien. Niinpä siis tänäkin juhannuksena muiden suunnatessa maalle ja mökeille juhannuskokkoja polttamaan ja taikoja tekemään pakkasi Marsu reppunsa ja hyppäsi junaan, joka kuljetti hänet opiskelupaikkakunnalle kaupunkijuhannuksen viettoon.

Yksiökoppero näyttää säilyneen entisellään pitkän poissaolon aikana. Pölykoirat ovat lisääntyneet valvomattomissa olosuhteissa yllättävän maltillisesti, mitään kriittistä ei ole ryöminyt ulos jääkaapista ja ikkunaan on ilmestynyt vain kaksi uutta epäilyttävää länttiä. Pahinta damagea on ehkä kärsinyt Kaisan lahjoittama rönsylilja parka, joka kastelemattomana on saanut yksin kärvistellä tulikuumassa asunnossa viikkokausia. Hänet on nyt kasteltu huolellisesti ja ensimmäiset palautumisen merkit ovat jo näkyvissä: lehtiin on jälleen ilmestynyt hentoa viherrystä ja kimmoisuutta. Koti on siis tutussa kuosissa ja kaikki vallan mainiosti.

Miten sitten on kaupunkijuhannuksen laita? Täytyy todeta, että Kortepohjassa on ollut varmasti rauhallisempaa kuin yhtenäkään viikonloppuna jyrsijämuistiin. Kaikille samaa extreme-kokeumsta harkinneille voin kertoa, että kannattaa ostaa jääkaappi täyteen ruokaa ja herkkuja hyvissä ajoin ennen kauppojen sulkeutumista, tarkistaa wc-paperitilanne ja varata 3 - 5 hyvää elokuvaa pyhien varalle. Jysijätesti suosittelee ensisijaisesti Casablancaa ja toissijaisesti Bridget Jonesin päiväkirjaa. Jyrsijätesti ei suosittele Dyyniä. Jyrsijätesti ottaa mieluusti vastaan elokuvavinkkejä asiaan vihkiytyneiltä eläintovereilta ja ystäviltä.

Tuning és Hifi Show

2007-06-17T16:06:00.000+03:00

Kotikunnailla pistäytyminen on mukavaa, mutta kun vierailu kestää viikkoja, alkaa reippaimmankin jyrsijän turkki latistua ja kynnet kaivaa lähtökuoppaa miltei refleksinomaisesti. Jatkuvasti pitäisi olla jotakin mielellään mielekästä puuhasteltavaa, jotteivät ajatukset harhailisi ikävöimään Data-Kurrea, jonka lehmänhoitopesti Ylä-Savossa (paikkakunta muutettu) kestää vielä aivan liian monta päivää. Tällaisissa epätoivoisissa oloissa sitä alkaa askarrella ties mitä älyttömyyksiä aikansa kuluksi, ja katuu sitä sitten myöhemmin.

Esimerkki 1. Kaapissani on jo vuosia lojunut pari vanhoja vaaleanruskeita vakosamettihousuja. Päätin kokeilla niiden muuttamista hameeksi sisareltani saamani esimerkin mukaan. Leikkasin housunlahkeet poikki, ratkoin sisäsaumat auki, yhdistin etu- ja takakappaleet kokonaisiksi ja leikkasin ja ompelin kiilamaiset kolmiot kummallekin puolelle. Sitten sovitin. Kaiken työn tuoksinassa minulta oli jäänyt huomaamatta, että oikeastaan housujen pahin ongelma - liian korkea ja huonosti istuva vyötärö - ei varsinaisesti lahkeiden tuunaamisesta korjaannu ollenkaan. Jo ah niin tutuksi tullut epäonnistuneen käsityön haju hiipi sieraimiini äsken niin miellyttävästä ompeluksesta, ja päätin jättää homman sikseen. Ehkä käärin vielä jossakin vaiheessa housut tiiviiksi keräksi ja vien ne äidin huomaamatta roskalaatikkoon. Kaikkea ei tarvitse tunnustaa.

Esimerkki 2. Kaapissani on jo vuosia lojunut sisarelta peritty aniliininpunainen trikootoppi. Eräänä päivänä päätin kokeilla sen tuunaamista itselleni sopivaksi. Mittasin nuppineuloilla paidan suunnilleen oikean kokoiseksi ja huristelin sen pienemmäksi äidin ompelukoneella. Saumanvarat pullottivat ikävästi, joten päätin huolitella ne tyylikkäästi teollisuussaumurilla. Koneessa oli mustat langat, joita en viitsinyt yhden pikkuhomman takia ryhtyä vaihtamaan (sitäpaitsi on ole koskaan tehnyt sitä yksin, ja se hirvittää). Niinpä rouskutin aniliininpunaiseen toppiin tyylikkäät pikimustat huolittelut. Ne törröttävät hiukan paidan sivusaumojen ylä- ja alareunoista, mutta muuten paita on ihan kelpo.

Esimerkki 3. Ullakolla on jo vuosia lojunut tonnikaupalla kaikenlaisia kankaita. Päätin eräänä päivänä mennä katsomaan, josko löytäisin niistä jotain käyttökelpoista vaateompelutarkoitukseen. Kiipesin ullakolle ja käytin ensin pari tuntia kaivaakseni esiin kasan, joka saattaisi sisältää kankaita. Aivastelun ja yskimisen lomassa löysin hienon, 50-lukulaisen peltisen talkkirasian sisustusesineeksi, kivan villapaidan, meikkipussin, askartelupahveja, muovisia keiloja, keltaisen trikoomekon ja kasapäin lasipurkkeja, mutta mikään näistä ei vaikuttanut erityisen lupaavalta noin niinkuin ompelumielessä. Lopulta luovutin ja päätin palata toisella kertaa allergialääkkeellä ja nenälinapaketilla vahvistautuneena. Tänään tein taas retken vintin syövereihin ja pääsin jo kangaskasalle asti, mutta uskonpuute iski siinä vaiheessa, kun törmäsin kolmanteen pahvilaatikolliseen sekalaisia trikootilkkuja. Kuka teistä haluaa collegehousut, joihin on käytetty kuutta erikuosista puuvillatrikoota?

Taidan siis palata tuunaamaan säilytysrasioita kenkälaatikoista ja vanhoista tapeteista. Sekin on kyllä varsin rentouttavaa ja palkitsevaa ja pitää ajatukset poissa toisista Jyrsijät-projektin jäsenistä siellä kaukana traktorin kyydissä. Älä sitten pudota sitä kanaa.

Kesäyön tango

2007-06-08T21:51:00.000+03:00

Viimeksi kuluneiden viikkojen aikana Marsu on siirtynyt hyvin vinhasti pisteestä toiseen ja jämähtänyt lopulta länsirannikolle pisteeseen P. Pyöräillessään aamuisin maalta kaupunkiin myymään liittymiä Marsu on usein sommitellut mielessään Täydellistä Blogimerkintää, mutta illalla pikkutassu on painanut liikaa ja kirjoituspuuhat ovat rajoittuneet pitkien sähköpostien kirjoittamiseen pisteessä J sijaitsevalle Data-Kurrelle. Niinpä joka kodin viihdearkisto eli Marsuhäkki on jäänyt huonolle hoidolle: tyhjennysluukun saranat lengottavat irtonaisina, pahnat ovat vaihtamatta ja juoksupyörän akseli on jäykistynyt käytön puutteessa toimimattomaksi.

Yritän nyt pyristellä eroon tästä alennustilasta ja referoida maailmalle ja sille yhdelle ainoalle uskolliselle punapukuiselle lenkkeilijälukijalleni, mitä elämääni kuuluu. Jyrisjät-projektin kevätretken jalkiseuraamukset vaativat keskimäärin kaksi lääkärikäyntiä jyrsijää kohti, mutta pahimmista vaivoista on jo selvitty. Naapurin atk-poika sijaitsee kaukana Pohjanmaalla valmistamassa einettä lypsykarjalle, kun taas Marsu itse seikkailee täällä kotokunnailla aina vain epätoivoisemmissa tunnelmissa. Kesätyöpaikaksi valittu asiakaspalveluyritys osoittautui epäilyttävän maineensa veroiseksi ja lähtö koittaa - ihan kaikkeen ei edes Marsun jousto riitä, ja harjoittelujakso päättyy maanantaina, jonka jälkeen edessä lienee graduntäyteinen kesä. Kaikenlaisia hanttihommia siis otetaan vastaan (provisiopalkattua puhelinmyyntityötä lukuunottamatta). Olen pahoillani että tuotin pettymyksen. Halataan vaan.

Kuriositeettina kerrottakoon hieman länsirannikon helmen, Porin, ihmeellisyyksistä. Nykyinen Kortepohjan asukasneuvoston puheenjohtaja muisteli kerran tässä Karhukaupunkinakin tunnetussa maankolkassa viettämiään aikoja. Lämminhenkisten nostalgiointien asemesta hän kertoi kaupungin kurjista puolista: sisäänpäinlämpiävistä ihmisistä, kurjasta baarikulttuurista ja liikenneympyröistä. Yhdyn täydestä sydämestä näihin kaikkiin syytöksiin: Pori on pahimmillaan ikävä ja harmaa kaupunki, jonka ihmiset ovat selvinpäin ilkeitä ja kateellisia ja juovuksissa vaarallisia ja kateellisia. Ellei matkailija onnistu harhautumaan laitakaupungin slummeihin ja pääse hengestään jo ensimmäisessä alikulkutunnelissa, hän jää jalkoihin keskustan yksisuuntaisilla kaduilla, joita on melkein yhtä paljon kuin toisessa yksisuuntaisten luvatussa kaupungissa, Jyväskylässä. Jos satunnainen matkailija selviääkin puistokatujen kurimuksesta hengissä, hänen kohtalokseen koituvat porilaiset risteysratkaisut. Täkäläisessä ajattelutavassa liikenneympyrä edustaa tieliikennesuunnittelun ylintä huippua. Paikallisilla on jonkinlainen pakkomielle liikenneympyröihin, joita yksistään keskusta-alueella on noin 32 kappaletta, ja uusia rakennetaan jatkuvasti aina, kun kaupunki saa pakkolunastetuksi maakappaleen joltakulta onnettomalta. Mikkolan supermarketkompleksia varten nousee kokonaista kaksi uutta ympyrää - noin sadan metrin säteelle toisistaan. Mielenkiintoisinta on naapurikuntiin levinnyt liikenneympyräinnostus: esimerkiksi erään keskiaikaisen kauppalan paikalla sijaitseva kaupunki ylpeilee kahdella pääkadulla ja peräti kuudella liikenneympyrällä. Liikenneympyrän sanotaan vähentävän onnettomuuksia ja lisäävän turvallisuutta, mutta ainakin kiertoliittymän reuna-alueilla harhailevan polkupyörilijän näkökulmasta saavutettu etu jää huomaamatta villiintyneiden autonkuljettajien syöksyillessä ympyrästä päätähuimaavalla nopeudella ilman vilkkua täysin ennalta-arvaamattomiin suuntiin. Jyrsijä pudistaa päätään.

Lienee parasta, että en edes yritä luvata säännöllistä päivittämistä. Mutta kertokaa te sitten, jos on jotain asiaa.

Maailman kolmanneksi ihanin mies

2007-04-19T14:17:00.000+03:00

Oma professorini hävisi taannoin jäljettömiin juotuaan näkymättömäksi tekevää taikamustetta. Ilman apua ei edes super-jyrsijä saa valmiiksi opinnäytetyötä, jonka valmistumista ehkäisevät perfektionismin lisäksi ylioppilaskylän vapaa-aikatoimintaa säätelevä nelikirjaiminen yhdistelmä ja lähiympäristön sairastelu. Jokin keino oli pakko löytää.

Tänään rohkaisin vihdoin mieleni ja kävin vastaanotolla. Kyseessä ei siis ollut mystinen lääkärisetä eikä sosiaaliterapeutti, vaan suomen kielen raudanluja ammattilainen, iki-ihana Jouko K. Jouko katsoi lempeästi, istutti pöydän ääreen ja ehdotti, että voisin esitellä työni sisällysluettelon. Kaivoin mainitun tuotoksen laukkuni syövereistä ja kyyristyin odottamaan punakynän viuhunaa. Ihmeekseni Jouko kuitenkin otti silmälasit päästään, nyökytteli ja totesi, että sisällysluettelo näytti oikein hyvältä ja kiinnostavalta ja että voisin jatkaa siitä eteenpäin sellaisenaan. Jouko myös suhtautui sopivan myönteisesti työni näkökulmiin ja monipuolisuuteen ja kaikkeen siihen jännään, mitä olin aineistosta kaivanut. Joukon mielestä olin selvästi miettinyt työni rakenteen oikein hyvin ja että hänestä näytti siltä kuin olisin ollut tekemässä väitöskirjan jäsentelyä. (Pelottavaa.)

Parasta kaikesta on se, että sain kullanarvoisia, konkreettisia etenemisohjeita ja vihdoin myös hyvän keinon aineistoni syntaktissemanttiseen luokitteluun (Jouko on erityisesti paikannimistön mestari). Kaiken lisäksi Jouko käski tuoda seuraavaksi yhden kokonaisen luvun hänen katsottavakseen. En ole enää yksin!

Nyt siis takaisin sorvin ääreen: peitenimien rakennetta ja nimenantoperusteita käsittelevä luku on saatava valmiiksi mahdollisimman pian, että kasvot säilyvät. (Joukon mielestä johdanto kannattaa kirjoittaa viimeksi. En kertonut, että johdanto on työssäni ainoa kohta, jota tällä hetkellä pidän melko valmiina.)

Pakollinen sisustus-info: Heitin krysanteemini biojätteisiin kuivatettuani sen vahingossa käppyräksi kolmantena viikonloppuna peräkkäin. Naapurin atk-poika varmisti viihtyvyyteni yksiökopperossa ja osti kimpun punaisia reilun kaupan ruusuja. Ne näyttävät oikein hyvältä tuttavapariskunnalta saadun kirjovehkan vieressä. Kuinka usein sitä pitikään kastella (riittääkö kerran kuussa)?

Pääsiäiskokko

2007-04-07T17:25:00.000+03:00

Monta viikkoa on huiskahtanut ohi niin, että Marsun töppöjalat ovat hädin tuskin koskettaneet maata. Bloggaamisen esteenä ei niinkään ole ollut aiheiden, vaan lähinnä ajan puute: luottamustehtävät, opinnäyte ja ihmissuhteen ylläpito ovat vieneet kaiken vapaa-ajan ja jäljellejäävät minuutit on kulutettu ompeluharrastuksen edistämiseen tai matkasuunnitelmien tekoon.

Tänä viikonloppuna Marsu on kuitenkin temmattu Pohjois-Pohjanmaalle juhlistamaan Vapahtajamme ylösnousemusta, mikä merkitsee tervetullutta taukoa järjestösäädoistä ja kaikentasoisista arkihuolista molemmille Jyrsijät-projektin jäsenille. Maalaismaiseman keskellä sankarittaremme syö tonneittain munan muotoon puristettua suklaata, tutustuu afrikkalaisiin lyömäsoittimiin, ihailee Husqvarna Vikingin kirjontaohjelmistoja ja tekee terapeuttisia ulkotöitä. Lisäksi vihdoin ehtii myös istahtaa blogin ääreen ja miettiä jotakin järjellistä sanottavaa.

Naapurin atk-poika on puhunut pääsiäiskokosta niin kauan kuin Marsu jaksaa muistaa. Tämä pääsiäislauantaina toteutettava pohjalaisrituaali muistuttaa jonkinlaista puhdistautumisriittiä tai symbolista uudelleensyntymistä. Kaikki talven aikana kertynyt paperijäte, pahnat, spraymaalipullot, jätesäkit ja traktorinrenkaat kootaan valtavaksi keoksi takapihalle tai laitumen reunalle, peitellään kuusenhavuilla ja poltetaan iloisessa juhlatunnelmassa.

En ole vielä päässyt tarkkaan selvyyteen rituaalin sosiaalisista merkityksistä; oletan, että alkoholilla on osuutta asiaan ja useimmille tuleen tuijottaminen isolla porukalla on vain tekosyy a) nauttia virvokkeita suoraan pullonsuusta tai b) ottaa lähikontaktia lajitovereihin joko tappelu- tai lisääntymismielessä (riippunee itse kunkin mieltymyksistä ja sukupuolisista suuntauksista, kumpaan lopulta päädytään). Nämä intressit on kääritty ”perinteiden säilyttämisen” ja ”noita-akkojen karkottamisen” suojaverhoon; samaan tapaan pääsiäiskokossa tyhjien johtokelojen ja Mulli-Melli-rehusäkkien päälle kasataan traktorilavallinen kuusenhavuja. Hieno symboliikka huipentuu kokon poltossa: kaikesta vanhasta talven kuonasta ja jätteestä päästään eroon ja uusi vuodenkierto vastaanotetaan tyhjään, siistiin latoon ja puhdistetuille ojanpenkoille. Hauskinta puuhassa on yhteisöllisyys – koko suku miniäehdokasta myöten puetaan vanhoihin tuulipukuihin ja viedään radan varteen kuusenhakoja kantamaan. Lopuksi ihastellaan korkeaksi kohonnutta kokkoa ja muistetaan todeta, että naapurikin varmaan hämmästelee keon kokoa.

On perin hassua olla mukana juhlaperinteessä, jollaiseen ei omassa kulttuuriympäristössä ole törmännyt. Mieleen tulevat kokemukset vaihtoajalta, jolloin unkarilaiset siantappajaiset kansallispäivän kunniaksi tuntuivat varsin eksoottisilta. Nyt tunne on suunnilleen sama; onneksi turvana on atk-poika, joka pitää huolta siitä, ettei Marsu jää ulkopuoliseksi vaan pysyy inessiivissä.

Parasta on kuitenkin leipäjuusto ja lakka-tyrni-hillo.

Thank God It´s Friday

2007-03-09T17:44:00.000+02:00

Takana on taas yksi kiireinen viikko. Kaksi viime päivää olen istunut tiiviisti kirjastolla opinnäytetyön ääressä. Konkreettiset aikaansaannokset ovat kuitenkin jääneet perin vähäisiksi, mikä kalvaa pahoin pikku jyrsijän mieltä. Tieteellisen tekstin tuottaminen ei ole lystiä - ja vielä tyylilajiakin suuremmaksi ongelmaksi ovat nousseet sellaiset hyvin yksinkertaiset asiat kuin asioiden oikea esittämisjärjestys ja se, mikä Marsun opinnäytetyön aihe oikeastaan on. Vinkki: kun suunnittelette gradun tekemistä, valitkaa jokin helppo ja tunnettu aihe ja sellainen metodi, josta on olemassa jo metrikaupalla kirjallisuutta ja hienoja, valideita tutkimuksia usealla eurooppalaisella sivistyskielellä. Muussa tapauksessa joudutte pian painimaan ylitsepääsemättömien ongelmien kanssa: työnne aiheelle ei ole missään tuntemassanne kielessä vakiintunutta, kuvaavaa termiä, ja viitatessanne aikaisempaan tutkimukseen joudutte jatkuvasti pohtimaan, mitä useista alalla käytettävistä termeistä oikeastaan tässä yhteydessä haluaisitte käyttää.

Gradun lisäksi elämässäni on läsnä yksi nelikirjaiminen lyhenne, johon liittyviä tehtäviä tälläkin viikolla pulpahteli esiin tuon tuostakin. Kokouksen ja kirjoittajapiirin tapaamisen lisäksi olen viettänyt aikaa mainostaen yhdistyksemme ylpeyttä, Runon ja viinin iltaa, jota vietetään suureellisin menoin kahden ja puolen viikon päästä iki-ihanassa ravintola Rentukassa. Tietenkin olen myös pitänyt huolta laajasta sosiaalisesta verkostostani: tiistaina tapasin Vehkakujalla asuvia ystäviä, joista se kolmaskin on taas vihdoin palannut maahan. Keskiviikkona puolestaan söin hedelmäsalaattia Helmipoelloen luona. Eilen minua odotti kotiin tultuani iloinen yllätys: naapurin atk-poika oli flunssastaan huolimatta jaksanut laittaa hyvää ruokaa ja ostanut kukkia kansainvälisen merkkipäivän kunniaksi. Hehk.

Nyt olen avautunut. Seuraavaksi voisi herättää Data-Kurren päikkäreiltä ja alkaa miettiä edullisia majoitusvaihtoehtoja. Minun kontolleni jää unkarinkielinen viestintä niiden kanssa, mutta toivoisin, että tuo toinen olisi mukana edes valitsemassa paikkoja. (Jyrsijät-projektin kevätretki suuntautuu tänä vuonna Unkariin, jossa on paljon aroa ja hyviä silttimonttuja, joihin on helppo kaivaa kuoppia ja koloja.)

Milloin mä vanhenin, he milloin varttui noin

2007-02-23T20:30:00.000+02:00

Jännittävää: huomenna on Jyrsijät-projektin ekskursiopäivä. Tällä kertaa toivioretki suuntautuu Etelä-Pohjanmaalle, jossa tarkoituksena on osallistua rakkaan Röllimoottorin ja Ohjaaja-Karhun vihkitilaisuuteen. Jyrsijät on kutsuttu paikalle kahtena kappaleena, joten tälläydymme parhaimpiimme ja matkustamme kohti Alavutta VR:n tarjoamalla kyydillä. Perillä pikku-Röllin Serkun on määrä tarjota meille kyyti ja yösija: Alavus on yksi niistä paikkakunnista, joihin junayhteys osuu huimat kaksi kertaa päivässä, eivätkä Jyrsijät tahdo lähteä juhlista kuin kirves päästään ennen jälkiruokaa. (Mietimme vakavissamme jo liftaamista päästäksemme olemasta kenenkään taakkana. Totesimme sen kuitenkin liian vaaralliseksi: kaksi pitkäturkkista peukalokyytiläistä saattaisivat tienposkessa kyyhöttäessään herättää aivan vääränlaisia sympatioita kertakaikkiaan vääränlaisissa autonkuljettajissa.) Toivottavasti kaikki - niin Jyrsijöiden matka kuin Raklin ja kultansa häät - menee hyvin. Jyrsijät toivottavat ystävilleen parhainta ja pörhöisintä onnea. Halataan vaan!

Kriisipallero

2007-02-19T22:03:00.000+02:00

Vuorokaudessa on 24 tuntia. Tästä ajasta nukkumiseen kuluu ihannetapauksessa noin 9 tuntia, aamu- ja iltatoimiin yhteensä noin 2,5 tuntia ja lounastamiseen 45 minuuttia. Jäljellejäävänä aikana pitäisi ehtiä tehdä kaikki kotityöt, kirjoittaa opinnäytettä, harrastaa, lukea tentteihin, tavata ystäviä, käydä kotipaikkakunnalla, suorittaa luottamustehtäviä, käydä kaupassa, pelastaa maailma ja istua naapurin atk-pojan sohvalla syömässä karjalanpiirakoita.

Käytännössä tämä tehtävä tuntuu usein mahdottomalta suorittaa. Niinpä tänäänkin käytin lounastamiseen 1,5 tuntia ja tapasin samalla ystäviä. Lisäksi pesin pyykkiä, istuin kirjastossa kolme tuntia, edistin toimikunnan jäsenten mielenterveyttä yhteensä noin 2,5 tuntia ja harrastin kuorolaulua. Viimeiset kaksi tuntia olen fyysisesti sijainnut atk-vastaavani sohvalla, mutta henkisesti olen leijaillut ties missä bittiavaruudessa miettimässä tiedottamisen jännittäviä koukeroita, sanavalintoja ja tyylilajeja. Jos em. suosikkihuonekaluni tekisi minulle näin raskaat oharit, polttaisin hihani ja järjestäisin parisuhdekriisin. Mutta atk-pojan pinna kestää. *Hehk.*

Kun elämässä ei ole enää tilaa muulle kuin tärkeimmille ja oleellisimmille asioille, huomaan karsineeni monia, ennen niin välttämättömiltä tuntuneita viihdykkeitä kokonaan ajankäyttöni ulkopuolelle. En kirjoita enää muuta kuin gradua (ja kokouskutsut), en katso tv:tä (paitsi uutiset joskus Internetistä täällä naapurin luona). Enkä pidä yhteyttä ihmisiin, mikä harmittaa minua suuresti. Minun on teitä ikävä, mutta en nyt pysty kaivautumaan luoksenne. Olen lisäksi melko varma, että mitä aikuisemmaksi tästä tulen, sitä pahemmin vieraannun tosielämästä ja niistä ihmisistä, joiden seuraa ja älykkäitä kommentteja eniten tarvitsisin. Aikaa annetaan kaikille saman verran - minä vain käytän omani nykyään jotenkin väärin.

Diskopalloilulajien EM

2007-01-28T21:13:00.000+02:00

Tänä viikonloppuna Marsun oli määrä viedä naapurin atk-poika näytille Tampereelle. Tampere kuitenkin peruutti tapaamisen viime hetkellä, joten kaksikkomme jäikin viikonloppusuunnitelmineen tyhjän päälle. Kaikesta suunnittelemattomuudesta huolimatta viikonloppu on edennyt varsin mukavasti - ja aivan liian nopeasti: nyt on sunnuntai-ilta ja huomenna on taas aloitettava arjen aherrus opinnäytetyön parissa. Onneksi nyt sentään on jotakin konkreettista tehtävää, koska b-talon tornipöllö kävi perjantai-iltapäivänä kuuntelemassa avautumistani teekupin ääressä ja kertoi, mitä minun seuraavaksi kannattaa kokeilla.

Tällä hetkellä vietän vapaapäivän viimeisiä hetkiä atk-pojan uudelleensisustetussa yksiössä. Joulusuklaiden jäljiltä hieman tavallista puolipyöreämpi suosikkihuonekaluni päätti ryhtyä huolehtimaan profiilistaan ja raivasi kopperoonsa tilaa tanssimatolle. Puolen tunnin pogoilusession jälkeen hän näyttää taas huomattavasti itsetyytyväisemmältä, mikä lämmittää meidän kummankin mieltä. Kohta taitaa olla iltakaakaon aika.

Kotona kylässä

2007-01-24T10:41:00.000+02:00

Viihdyn kotona. Se on aivan totta. Ongelma onkin se, missä koti on.

Pienempänä oli selvää, että koti on lapsuudenkotona perheen luona. Perhe on mukava ja juttelee paljon, mutta useamman päivän vierailulla joutuu jatkuvasti miettimään, mitä Jyväskylään jäänyt atk-poika nyt puuhastelee ja miksi se ei vastaa sähköposteihin. Kotipaikkakunnalla kirjastoon on pitkä ja suklaarasialle lyhyt matka; tämä on otollinen asiaintila joulun ja muiden juhlapyhien aikaan, mutta graduntekijän työteho alenee suklaanläheisestä sijainnista johtuen pahimmillaan yli 400 %. Tästä kärsii itsetunnon lisäksi kukkaro, sillä Kela ei tehottomia ikuisuusopiskelijoita kauaa elätä. Niin mukavaa kuin kotikotona siis onkin käydä, perheen hoteissa ei voi viipyä kauaa, sillä turmio varttoo sitä, joka ei ajoissa valmistu tehokkaaksi hammasrattaaksi yhteiskuntamme koneistoon.

Koti voi olla myös omassa yksiössä. Täällä kaikki on siinä, missä minä sen haluan olevan: pöytä on ikkunan vieressä, tietokone täällä nurkassa, missä en voi koko ajan tähyillä ulkona käppäileviä ihmisiä tai Vesilinnan uljasta profiilia. Vapaus tuo vastuuta: jos jääkaappi on tyhjä, syy on minun, samoin, jos asunto on epäsiisti tai rumasti sisustettu. Yksiön ongelma on sen yksinäisyys: pitkän päivän jälkeen tulen tyhjään, kylmään ja pimeään asuntooni yksin, ilman puhetoveria, ilman puhuttavaa kenellekään. Toisaalta yksiön hiljaisuus rauhoittaa ja vapauttaa.

Yksinäisyys voi kuitenkin pidemmän päälle olla ahdistavaa. Tavallisessa lähiössä ihmiset eivät tunne toisiaan eivätkä puhu keskenään. Suomessa kanssamatkustajille ei saa puhua hississä eikä pesutuvassa tervehditä, vaikka asuttaisiin samassa talossa. Kortepohjassa vallitsee kuitenkin harvinainen tilanne: täällä asukkaat järjestävät koko kylän yhteisiä tapahtumia, kerhoja ja teemailtoja, joissa tutustutaan naapuriin ja löydetään uusia ihmisiä, joita voi moikata käytävillä. Ahtaan yksiön sijasta kodikseen voi ottaa koko kylän.

Näin on käynyt ainakin Marsulle, joka ryömi kolostaan Kortepohjan Vapaa-aikatoimikunnan kokoukseen ensimmäistä kertaa viime syksynä. Vastuun ja yhdessä tekemisen ilo realisoitui nopeasti ja vajaa viikko sitten pidetyssä vuosikokouksessa jyrsijämme ilmaisi kiinnostuksensa puheenjohtajuuteen. Vapaa-aikatoimikunta oli yksimielinen ainakin siitä, että kukaan muukaan ei uskalla tehtävää hoidettavakseen ottaa, joten nyt jyrsijäprinsessa istuu kiikkerällä jakkaralla, josta tassut tuskin yltävät maahan asti. Toivottavasti ne tulevan vuoden aikana hiukan venyvät.

Tulkaa kokoukseen, minäkin olen siellä.

Valaistusolosuhdemuutoslomake

2007-01-11T16:43:00.000+02:00

Vaikka joulusta on jo monta viikkoa, Marsu iloitsee edelleen pukin tuomisista. Osa lahjoista odottaa vielä lapsuuskodin kirjahyllyssä - kaikki astiat ja pussilakanat eivät mahtuneet reppuun vielä viime käynnillä - mutta uudet säihkyvänsiniset ripsitabletit ovat jo päässeet käyttöön. Sisustukseen sopivat lautasliinatkin on jo sisäänajettu. Siskon ostamia pikkuisia peilipalloja ripustelen kokeeksi milloin mihinkin ovenkahvaan ja hantaakiin, mutta lopullista paikkaa ei vielä ole löytynyt. Raklin tuoma tsekkoslovakialainen omenakulho on kotiutunut ruokapöydän nurkalle; se on tänään täynnä klementiinejä, jotka olivat tarjouksessa läheisessä marketissa.

Kaikkein veikein sisustuslahja löytyi kuitenkin ystäväpäriskunnan yhdessä askartelemasta paketista. Parin miespuolisko on jo pitkään suunnitellut led-lamppua, joka vaihtaa väriä ohjelmoidusti ja on niinq tosi pähee. (Tässä kohdassa olen aina lakannut ymmärtämästä, sillä seuraavat repliikit sisältävät aina jotakin käsittämätöntä nörttijargonia.) Näin lampun prototyypin ensimmäistä kertaa Nikon työpöydällä joitakin kuukausia sitten ja halusin heti samanlaisen. En ollut edes täysin tosissani - asioiden pyytämisessä itselle on aina jotakin hirveän epäilyttävää - mutta Niko ilmeisesti oli. Niinpä eräänä joulua edeltävänä iltana menin etsimään peliseuraa ja tapasin molemmat pariskunnan osapuolet täydessä työn touhussa: lampun varjostinosa on ehtaa Kaisan designiä. Itse lampun sain mukaani käydessäni kylässä uudenvuoden jälkeen. Jatkuvasti vahtuva väri antaa ihastuttavan psykedeelisen vivahteen jo ennestään retrokuosiselle kodilleni. Valokuva ei tee lampulle oikeutta, enkä ole kysynyt edes lupaa siitä vouhkaamiseen näinkin julkisesti. Kohta saan lakimiehet niskaani. Siihen asti: katsokaa, minulla on näin hieno lamppu.

(Kuvassa oikealla upea bakeliittinen puhelimeni ajalta ennen mobiiliteknologian keksimistä.)

Hän on täällä tänään

2007-01-01T16:58:00.000+02:00

Marsu on reissannut pitkin poikin jolunalusviikosta lähtien. Kotipaikkakunnalla vietetyn joulun päätteeksi oli tarpeellista nousta junaan ja seikkailla Pohjois-Pohjanmaalle, missä odottivat naapurin atk-pojan perhejoulu ja siihen liittyvät riitit. Monien jännittävien seikkailujen jälkeen blogimme sankaritar päätyi viettämään uutta vuotta Kortepohjaan; kotiinpaluu ei kuitenkaan ole vielä lopullinen, sillä jo huomenna Marsu pakkaa kukkareppunsa taas kerran pyörähtääkseen länsirannikolla vielä parin päivän ajan. Tämänhetkinen elämäntilanne vaatii nopeita liikkeitä ja pikapyrähdyksiä kotikunnailla. Tällä kertaa Data-Kurre sentään tulee mukaan.

Kunhan tästä asetun taas aloilleni, ryhdyn vakavissani toimiin arkirutiinieni saattamiseksi otollisiksi opinnäytetyön kirjoittamiselle. Sen erään yhdistyksen historiikki sentään on jo liki valmis. Go Marsu!

Marsu Marsipaanin joulumanteli

2006-12-23T00:02:00.000+02:00

Joulu on tullut Marsun koloon. Seinällä on jouluvalot ja upealla ruokapöydällä punaiset, sydänkuvioiset tabletit. Seinän peittävään ilmoitustauluun on kiinnitetty maakuntalehden mainosjoulukalenteri ja ystävien lähettämiä joulukortteja. Hento askartelukimallekerros on satanut vastaimuroidulle lattialle.

Joulun tulon huomaa myös siitä seikasta, että itse kolon haltija on häipynyt kotipaikkakunnalleen notkuvan herkkupöydän ääreen. Täällä joulu on vielä hieman kesken. Osa lahjoista on vielä askartelematta paketoinnista puhumattakaan. Isä kaivoi pahvilaatikosta muovikuusen, jonka oksat pitäisi nyt oikoa sypressimallista perinteisempään kuusen muotoon. Äidin siivous- ja keittiöapulaisena pitäisi hyöriä, mutta syksyn aikataulurumban väsyttämänä jyrsijä haluaisi vain paeta juoksupyörästä ja unohtaa koko joulun. Viis kinkusta ja laatikoista, jouluverhoista ja -lahjoista: joulu on olohuoneen nojatuoleissa, tuikkukynttilän liekissä ja radion joululauluissa. Miksi joulu on suoritus?

Metatekemisen aatelia

2006-12-08T13:20:00.000+02:00

Tänään on vapaata. Laiskotteluaamupäivän jälkeen olen tuijottanut seinää, katsellut haikeasti käsityölaatikkoa ja miettinyt, pitäisikö alkaa tehdä jotain hyödyllistä. Kohta on kuitenkin liian myöhäistä ruveta enää mihinkään, sillä aivan pian pitää alkaa vaihtaa vaatteita ja lähteä lounaalle kouluun. Lahtelaistunut lenkkeilijäystäväni on tulossa käymään, ja olen kovasti iloinen jo etukäteen. Ja huomenna on lauantai: ei mitään pakollista. :D

Nyt pitää ehkä kuitenkin alkaa teeskennellä opiskelemista, että on sitten jotakin raportoitavaa naapurin datanörtille. "Juu mä kirjoitin jo sen gradun, huomenna voisin aloittaa sitä lisuria."

Eihän se muusta enää puHUKaan

2006-12-04T14:57:00.000+02:00

Oman kolon rauha on ihana asia. Niin ihana, että kun tänään taas palasin kopperoni luo kotipaikkakunnalla vietetyn viikonlopun jälkeen, takaisin vesisateeseen lähteminen ja koulutöiden kirjoittamiseen ryhtyminen tuntuivat ylitsepääsemättömän vaikeilta haasteilta. Lounasta oli kuitenkin saatava ja naapurin atk-poika odotti alaovella kävelyseuraansa. Niinpä minunkaan ei auttanut muu kuin karistaa yltäni kaikki turhat hentomielisyydet ja marssia ulos, missä joulukuinen jääkylmä vesisade piiskaa jyrsijän turkin litimäräksi ja kengät kastuvat lätäköissä.

Viikon uutinen: postilaatikkoon putosi vihdoin kauan odotettu kirjekuori, joka sisälsi todistukseni alemman korkeakoulututkinnon suorittamisesta. Olen lapsellisen onnellinen tästä verrattain vähäpätöisestä saavutuksesta, sillä se antaa minulle tervetulleen tunteen siitä, että olen astunut taas yhden askeleen lähemmäs kaukana häämöttävää suurempaa päämäärää. Mikä tuo salaperäinen päämäärä on, sitä en vielä tässä vaiheessa tiedä - pääasia on, että olen taas nytkähtänyt piirun verran siihen suuntaan. Huomaan tavoitteeni toivottavasti viimeistään siinä vaiheessa, kun jysähdän täyttä vauhtia sitä päin. Siihen asti tiedossa uurastusta milloin minkäkin projektin parissa; tänään teen luentopäiväkirjaa, huomenna toivottavasti jo jotain muuta.

Lattomeren työväenyhdistys historiikkeineen saa valitettavasti edelleen odotella aikaa parempaa jatkuvasti kasvavassa tekemättömien töiden pinossa. Taidan olla se perheenjäsen, joka jouluaattoillan hämärtyessä käpertyy kuusen juurelle tietokone sylissä laatimaan selvitystä erään nimeltämainitsemattoman lounaissuomalaisen yhdistyksen satavuotistaipaleesta.

Parhain terveisin Marsu, humanististen tieteiden kandidaatti

Tyynynkääntäjä

2006-11-22T06:31:00.000+02:00

Kello on puoli seitsemän aamulla. Olen valvonut kolme tuntia. Ajatukset kiertävät kehää ja kohoavat aina vain monimutkaisempiin sfääreihin. Tyynyllä on auki opinnäytetyön kirjoittamista käsittelevä teos ja ruokapöydällä odottaa tutkintolomake, jota en osaa täyttää. Jotakin apua pitäisi saada myös prioriteettiongelmiini, jotka muuttuvat koko ajan vain vaikeammiksi. Seinät lähestyvät toisiaan Marsun jo ennestäänkin varsin ahtaassa häkissä, jossa henki ei kulje eikä mieli lennä luovuuden palosta puhumattakaan. Pitäisi säätää vaikka mitä ja lukea kahteen tenttiin, mutta tähän aikaan aamusta se tuntuu maailman turhimmalta asialta. Suklaakin on loppu.

Päivähoitopaikka

2006-11-05T20:51:00.000+02:00

Marsun oma koti on muuttumassa asumiskelvottomaksi tundraksi. Lämpötila on laskenut entisestään, eikä sisällä enää tarkene istua paikallaan kovin kauaa ilman välihousuja. T-paidassahan ei ole pärjännyt enää pitkiin aikoihin, mutta tänä aamuna koulutehtävää kirjoitellessani totesin, että pitkähihaisia puseroitakin saisi oikeastaan olla kaksi päällekkäin. Jonakin päivänä pitää ehtiä ottaa ikkuna auki ja tarkistaa kytkennät; ellei se auta, ilmoitan asiasta Laitos-Miehille (tuttavallisesti Keimoille). Oikeasti ei millään voi kuulua olla noin kylmä.

Lisäksi Marsun kotia vaivaa krooninen siivouksen puute. Viikon takainen imurointi auttoi akuuteimpaan hätään, mutta pölyt ovat edelleen pyyhkimättä ja kylpyhuone kamalassa kunnossa. Kysymys ei tällä kertaa ole aivan silkasta laiskuudesta, vaan osasyy on myös jatkuva kiire: koulupuuhia ja harrastuksia tuntuu yhtäkkiä olevan paljon enemmän kuin mitä suunnittelin. Se näkyy kodinhoidollisten toimenpiteiden laiminlyöntinä ja samojen vaatteiden pitämisenä viikosta toiseen (ettei tarvitsisi pestä pyykkiä, tiedättehän).

Koska kotona siis ei voi olla, olen keksinyt hauskan tavan viettää aikaa ja puuhastella fiksuja myös näin viikonloppuna: naapurin datanörttipojalla on kotonaan langaton Internet, jonka syövereissä tämäkin blogimerkintä siis on kirjoitettu. Täällä ei ole kylmä ja palvelu pelaa (minulta esimerkiksi kysyttiin juuri, tahdonko lämpimien voileipieni kanssa maitoa vai teetä). Nyt pitää kuitenkin rientää: miestä ei voi jättää yksin keittiöön. Sanoi jo laittaneensa oliiviöljyä kaikkiin voileipiin. Tästä puhutaan vielä.

Mitäpä sitä suomalainen muuta tarvitsee

2006-10-27T15:13:00.000+03:00

Naapurissa on baari. Rentukka ei ehkä ole kaikkien aikojen upein menomesta, mutta kiltin kuorotytön taustani vuoksi en ole juuri perehtynyt genren vaikuttavampiin edustajiin. En siis odota ihmeitä; parhaiten viihdyn juuri silloin, kun väkeä on vähän. Se tarkoittaa, että melutaso on alhainen, tupakansavua vähän ja pizzaa tilatessa ei tarvitse pelätä kaksimetrisen liikunnanopiskelijan kolmen promillen humalassa kaatuvan vahingossa päälle.

Yläkerrassa on sauna. Naisten vuoro on torstaina. Olen suunnitellut meneväni sinne jo noin kuudella peräkkäisellä viikolla, mutta joka ainoa kerta on ilmennyt jokin päällekkäisyys tai muu odottamaton este, joka pakottaa minut värjöttelemään miniyksiöni minisuihkussa ilman suomalaiskansallisia perinnetapoja. Ilmeisesti minulla on vain huono karma. Saunan olemassaolo yläkerrassa on kuitenkin viehättävä ajatus: että kaikkea on käden ulottuvilla ja että halutessani voisin, jos ehtisin, vain laittaa aamutossut jalkaan, ottaa pyyhkeen kainaloon ja kipittää yhdet portaat ylös - ja pääsisin saunaan. Eikä tarvitsisi edes laittaa takkia päälle. Jos vain ehtisin ja viitsisin ja muistaisin mennä.

Kortepohja on kaunis

2006-10-18T21:44:00.000+03:00

Näköala kahdeksannen kerroksen ikkunasta on varsin vaikuttava. Alla levittäytyy iloisen ja elävän näköinen kylä, joka näin iltahämärissä loistaa monivärisenä. Lähes kaikissa ikkunoissa on valo; monissa on kaunis, oranssinpunainen verho. Vastapäisten kerrostalojen julkisivu on kuin tilkkutäkki, johon toisinaan syttyy uusia, hohtavia neliöitä asukkaiden sytytellessä valojaan. Kauempana talojen takana näkyy kymmenittäin valopisteitä - Harjun kyljessä olevia omakoti- ja kerrostaloja tuskin erottaa päivänvalossa tiheän koivikon läpi, mutta pimeässä niiden valot saavat Jyväskylän näyttämään suorastaan suurkaupungilta. Viitatorni ja Vesilinna on valaistu näyttävästi. Päiväsaikaan edellinen on epävirallisen nimensä mukaisesti minunkin mielestäni pelkkä Torahammas; pimeällä rakennus hohtaa psykedeelisen sinisenä, mikä tekee pieneen maalais-Jyrsijään suuren vaikutuksen.

Kävelin tänään kohti kotia juuri katulamppujen syttymisen aikoihin. Kaivokatua laskeutuessani oivalsin, että useat tähän rakkaaksi muuttuneeseen betonilähiöön liitetyistä adjektiiveista, esimerkiksi 'ruma', 'harmaa' ja 'yksitoikkoinen', eivät ole läheskään aina perusteltuja. Keltaiset koivut ja lämpimän väriset katulamput loivat hohtavan valopiirin massiivisten yksiötalojen ympärille. Asvalttiin oli liimaantunut kirkaankeltaisia lehtiä. Tummansininen taivas toimi asetelman taustana. Jyrsijän sydän tulvahti täyteen ihailua elementtitalon estetiikkaa kohtaan. Haluan asua täällä aina (paitsi talvisin, jos aina on yhtä kylmä kuin tänä aamuna).

Kevättä odotellessa

2006-10-16T19:37:00.000+03:00

Yritän tehdä unkarin kotiläksyjä, mutta palelen niin, että kynä ei tahdo pysyä kädessä. Poltan kynttilöitä siinä toivossa, että ne lämmittäisivät jääkylmää huonetta edes vähän; laitoin lihassärkyyn tarkoitetun kaurapussin mikroon, jotta saisin jotain miellyttävää itseäni lämmittämään. Taidan ryhtyä seuraavaksi selailemaan Internetin lemmikkisivustoja, jos löytäisin jostakin pingviinejä välittävän firman - ne viihtyisivät varmaankin tässä pakastealtaassa. Kohtalon ivalta tuntuu se fakta, että vielä muuttaessani tähän asuntoon elokuussa en ollut saada nukutuksi liian kuumuuden takia. Tuo ongelma on nyt pelkkä muisto vain.

Muuten kuitenkin kuuluu hyvää: tällä viikolla aikaa tuntuu olevan tarpeeksi mihin vain. Pelkään kuitenkin päätyväni vain norkoilemaan turhan panttina tässä yltäkylläisyydessä saamatta loppujen lopuksi mitään aikaan. Jos siis en muutenkin jäädy ja saa keuhkokuumetta sitä ennen.

Ei sun kannata
nukkuu yksinään
sillä yksin tarvii pakkasella monta peittoa
(Maj Karma: Ukkonen)

Pilvisyys vaihtelee ja ajoittain sataa räntää

2006-10-12T18:00:00.000+03:00

Suomen syksy on sitten upea. Niin upea, että aamuisin kannattaa herätä pilkkopimeässä seitsemältä sitä ihailemaan. Älkää suotta vaivautuko nousemaan sängystä, paljaat jalkanne jäätyvät kuitenkin lattiaan matkalla ikkunalle. Todetkaa vain, että kello on seitsemän, kääntäkää kylkeä ja jatkakaa unianne - erityisesti, jos vieressä on joku, jonka vieressä on kiva jatkaa unia. Ellei ole, kannattaa jatkaa nukkumista joka tapauksessa ja nauttia ihanasta rauhasta ja hiljaisuudesta ja siitä, että kukaan ei vie teiltä peittoa. Kaatosateessa matkalla kouluun tai töihin voitte pysähtyä litsuttelemaan suurimmassa vastaantulevassa kuralammikossa - edellyttäen, että olette varustautunut kumisaappailla. Ellette ole, unohtakaa koko juttu. Teillä on kuitenkin jo kiire, minne sitten olittekaan menossa.

Kolmas viikonloppu matkustusta peräkkäin saa Marsun mielen hiukan kaoottiseksi. Jatkuva pakkaaminen rasittaa, vaikka uusien maisemien ja ihmisten katselu tietysti on hauskaa, kivaa, avartavaa ja jännittävää. Välillä olisi kuitenkin kiva hetkeksi pysähtyä, siivota, lukea tenttikirjaa omassa nojatuolissa ja leikata paitamekko hienosta puuvillakankaasta. Lohduttaudun sillä, että kohta täytän 30 ja sitten olen jo niin ikivanha, ettei viikonloppuisin ole mitään menoja. Silloin taatusti kaipaan näitä nuoruuden vilkkaita aikoja. Miltei odotan sitä nyt jo.

Pullaton tila

2006-10-05T15:43:00.000+03:00

Kortepohjan miniyksiö on muuttunut jääkaapiksi. Vertaus on osuva paitsi lämpötilan myös sekaisuusasteen osalta; imurointi tekisi terää, mutta nyt ei ehdi. Huominen presentaatio jännittää ja stressikäyrä kohoaa, ja pahinta tuskaa on yritettävä lievittää blogaamalla. Niinpä hajanainen ajatustippaleipä realisoituu ajatustenvirraksi, jonka lukeminen ei viihdytä ketään (ketä varten minä tätä oikeastaan kirjoitan? Mikä on elämän, saati blogaamisen tarkoitus?).

C-rakennuksen kahvio on kiinni. Se tarkoittaa, että kerrankin on melko hiljaista - mutta samalla se myös merkitsee, että luomisprosessin karikoista on selvittävä yli ilman hunajateen suomaa lievitystä. Myöskään pullaa ei siis saa - eilen nimittäin opin, että Pähviön korvapuustit ovat maidottomia ja siis Marsun herkkua. Namiti. Syytän nyt Aallokon pikkuleivätöntä uudistumista siitä, että likimain harmiton teen seuraksi nautittu keksiherkku on korvautunut kuusinkertaisen kalorimäärän sisältävällä kanelipullalla. Barrikadi kutsuu.

Vesisateen tuijottaminen tuo mieleen liikaa metafyysisiä pohdintoja, joita pitäisi yrittää hätyyttää pois. Samassa pöydässä istuva poika on kuitenkin hautautunut tietokoneensa näytöltä lukemaansa artikkeliin, joten hänestä ei ole seuraksi karkottamaan Marsun outoa tyhjiötä. Niinpä lienee tarpeellista kohta nousta itse ylös, verrytellä vähän ja lähteä pyöräilemään kaatosateessa kohti kotia. Olisi vielä runsaasti viime hetken säädettävää ennen huomista, ja nukkumaan pitäisi päästä sangen varhain - juna lähtee puoli kuudelta aamulla. Kaikenlaista sitä, mihin on tämä mualima mänössä. (Terveisiä Nikolle ja Kaisulille, toivottavasti siellä on parempi ilma kuin täällä.)

Tulevaisuuden toivo

2006-10-03T19:37:00.000+03:00

Monet teistä ovat jo vuosikausia ihmetelleet, mitä ihmettä Marsu aikoo valmistuttuaan tehdä leipänsä eteen. Eipä hätää! Siinä, missä muut humanistit paahtavat Renault Twingolla yläasteen tuntiopettajan toimeensa joka aamu kesät talvet kolmenkymmenen vuoden ajan, on Marsu keksinyt paljon miellyttävämmän keinon ansaita kauramuronsa ja karviaiskiisselinsä. Tänä erilaisten epätieteellisten vaihtoehtokoulukokeilujen aikana on aivan mahdollista ansaita valtaisia rahamääriä myymällä korkeakoulun tutkintotodistuksia koulutusta arvostaville kanssaihmisille. Kas tässä Marsun luotsaaman opinahjon, Vaaleanpunaisen tiedekunnan, kurssiesittelyjä lukuvuodelle 2007-2008:

PINK001 Pörhöinen kemia 5 op

Kurssilla perehdytään keittiön biojäteastian eri hometasoihin. Opitaan kuusi helppoa ja nopeaa homeenkasvatuskeinoa sekä tutustutaan homeen huikaisevan laajaan värimaailmaan mustikkakeiton, pinaattilettujen, ruisleivän ja punajuuren avulla. Harjoitustyön opiskelija voi halutessaan toteuttaa myös pakastimeen tai kahvinkeittimeen. Numeroarviointi 1-5.

PINK002 Hauska kirjallisuusanalyysi 5 op

Kurssilla tutustutaan maailmankirjallisuuden mestariklassikoihin vessahuumorin näkökulmasta. Pakollinen kirjatentti järjestetään kurssin lopuksi. Tentittävät teokset: Fields, W.C.: Nenänkaivuun teoria ja käytäntö Dostojevskin varhaistuotannossa; Haraway, D.: Miksi miehet käyvät pensaissa? Tutkimus sukupuolten välisistä eroista saniteettikäyttäytymisessä.

PINK003 Söpö kielioppi 5 op

Jookos-kookostelun ja mitäsmunpienitietäätänään-kielen tarkastelu Searlen puheaktiteorian valossa. Kurssilla sovelletaan myös diskurssianalyyttisiä menetelmiä. Oheiskirjallisuutta: Fairclough, N.: Höpsistä. Kaikkeist suloisimmat söpistelyverbit kielellisinä konstruktioina niinku.

PINK004 Vertaileva pikkuleipätiede 4-5 op

Kurssi suoritetaan pienryhmätyöskentelynä, jossa jokainen ryhmä ottaa tarkasteltavakseen 4-5 saman pikkuleipävalmistajan nimekettä. Pikkuleipien maku- ja rakenneanalyysimenetelmien lisäksi kurssilla perehdytään pikkuleipien oikeaan säilytystapaan ja parhaisiin piparipiiloihin. Kurssin lopussa järjestettävässä sokkotestissä opiskelijan on tunnistettava kaikki kurssilla käsitellyt pikkuleivät silmät sidottuina ja kädet selän takana.

PINK005 Huonon kirjasuomen kehityksen perusteiden alkeiskurssi 5 op

Jo muinaiset Roomalaiset käytti huonoa kirja suomea. Kurssilla opitaan käyttämään pilkkua lauseenvastikkeen yhteydessä, muodostamaan kaksoispassiivirakenne ja tekemään uusimpien muoti virtausten mukaisia yhdys sana virheitä. Kurssin lopputentissä opiskelijan on muutettava valtakunnan laajalevikkisimmän sanomalehden pääkirjoitus huonon kirjasuomen sääntöjen mukaiseksi.

PINK006 Raidallinen solubiologia 5 op

Tutustutaan jännittäviin soluihin ja niiden kiehtovaan elämään mikroskopoinnin avulla. Jokaisesta luentokerrasta piirretään iloinen ja värikäs kuva, jotka yhdessä muodostavat luentopäiväkirjan. Opettajana kansalaisopiston veistonohjaaja Verkka Pylvänen. Opiskelijoita kehotetaan ottamaan mukaansa omat pinsetit solujen irrottamiseksi mikroskopointia varten vanhasta villapiposta.

Harrastelun uhri

2006-09-29T10:12:00.000+03:00

Koko viikon on pitänyt suorastaan ennenkuulumatonta kiirettä. Yleensä Marsu on se Jyrsijät-projektin jäsen, jolla langat pysyvät suunnilleen käsissä tarvitsematta vähentää yöunia tai sosiaalista elämää; nyt tilanne on kuitenkin karannut pikku käpälästä ja herätyskello on repinyt pikku prinsessan ylös joka aamu seitsemältä lukemaan tenttiin, säätämään nimistöalustusta tai ompelemaan tanssihametta. Kun ilta on helposti venähtänyt pitkäksi ja pää painunut tyynyyn vasta yhden aikaan yöllä, alkaa stressinsietomittari hipoa punaista varoaluetta ja ympäristön ihmiset joutuvat väistelemään lentäviä esineitä. Onneksi huomenaamulla saa sentään nukkua yhdeksään (makuupussissa jonkin toistaiseksi tuntemattoman kerhohuoneen lattialla). Muistakaa harrastaa, se pitää virkeänä (hah).

Ottaa ja nyppii

2006-09-21T16:25:00.000+03:00

Koska olen nyt jalkautunut pikku kotikopistani Ulkomaailmaan tekemään havaintoja opinnäytetyötäni varten, kaikki vieraan ympäristön ominaisuudet tulvivat kohti hallitsemattomassa mittakaavassa. Osa uusista virikkeistä on positiivista laatua: osaan käyttää langatonta verkkoa sekä kirjastolla että vastikään avautuneessa C-rakennuksen kahviossa (nostalg nostalg!). Tee on hyvää ja yleiseen hintatasoon nähden melko kohtuuhintaista. Ihmiset ovat enimmäkseen ystävällisiä ja suomella tulee toimeen (tosin aksentistani huomautellaan jatkuvasti). Akuuttia hepatiittivaaraa ei ole ja vettä voi juoda suoraan kraanasta.

Jotkin asiat sen sijaan ovat muuttuneet huonompaan suuntaan sitten viime näkemän. Kirjaston kahvion kalusteet on uusittu, ja entisten epäkäytännöllisten pöytien ja tuolien sijaan on ilmestynyt uudenlaisia epäkätännöllisiä pöytiä ja tuoleja. Muutosvastarinta kukoistaa! C-rakennuksen kahviosta ei enää löytynyt metallisia pikkulusikoita, vaan pelkkiä kertakäyttöisiä muovilusikoita ja epäkäytännöllisiä take-away-tikkuja. Pikkuleipävalikoima on huolestuttavasti heikentynyt koko kampuksella: kihviössä on tarjolla jättimäisiä, epäilyttävän paksuja ja koostumukseltaan jauhoisia sydänpikkuleipiä pöyristyttävään euron hintaan. Pähviökin pettää Marsun luottamuksen myymällä kaupan suklaapikkuleipiä 60 sentin kappalehinnalla. Rasvatkaa mieron sauva!

Kaikkein raivostuttavin uusi ärsyke löytyy päärakennuksen naistenhuoneesta. Kaikkihan muistavat, että seiniin on liimattu ohjekyltit, jotka kehottavat hävittämään saniteettivälineet niille tarkoitetuissa paperipusseissa ja kieltävät heittämästä mainittuja tuotteita tai muita vieraita objekteja wc-astiaan sen tukkeutumisen välttämiseksi. Nämä ohjeet lienevät tarpeen kaikille naistenhuoneen käyttäjille. Ekolo-luomuliikkeen kanta-asiakaskunta on kuitenkin keksinyt hauskan tavan markkinoida suosikkimyymälänsä tuotteita: lauseen "käyttäkää roskakoria" jälkimmäinen sana on viivattu yli ja yläpuolelle on lisätty sana "kuukuppeja".

Samaa ilosanomaa levitetään kaikissa kopeissa. Ilmiö on harmittanut muitakin saniteettitilan käyttäjiä ja ohjekylttien marginaalit ovat täyttyneet moista tuotesijoittelua kommentoivista teksteistä. Marsua ärsyttävät sekä kuppihihhulien harrastama halleluja-mainonta että sitä arvosteleva seiniin kirjoitteleva kansanosa, vaikka kieltämättä wc:n seinäkirjoitukset ovat oiva tapa pysyä kärryillä siitä, mitä maailmassa tapahtuu ja mikä mahtaakaan olla in. Ilmeisesti olen vain konservatiivinen, väsynyt ja nälkäinen - Lozzilla syödystä pizzalounaasta kun on kuitenkin kulunut jo kokonaiset kaksi tuntia. :)

Maailmanpolitiikan arkipäivää

2006-09-19T22:52:00.000+03:00

Pesin eilen pyykkiä. Normaaliopiskelija joutuu odottamaan koko vaatevarastonsa likaantumista voidakseen edes jotakuinkin kustannustehokkaasti täyttää armaan Kortepohjan pyykkitupien jättikoneet. Kaltaiseni prinsessa voi elää melko normaalia elämää vielä pyykkipäivän aattonakin; vaatteita on paljon ja valinnanvaraa riittää, varsinkin, jos kelpuuttaa pukukokonaisuuteensa kirpputorilöytöjen ja itsetehtyjen luomusten rinnalle dyykattua materiaalia. Eilen kuitenkin tajusin, että minun pitäisi joko tihentää pyykinpesuväliä tai vähentää vaatteidenvaihtotiheyttä - pyykkikori nimittäin painoi ainakin kymmenen kiloa raahatessani sitä R-talon pyykkituvasta takaisin omalle kololleni. Satuin vielä valitsemaan sen koneen, jonka lingon maksiminopeus on ehkä 40 kierrosta minuutissa, ja sain melkein vääntää vettä pyykeistä niitä ripustaessani. Koska pyykkejä oli suunnaton määrä, ripustaminen kesti melkein puoli tuntia ja vaati minulta suurta kekseliäisyyttä ja monenlaisia tilapäisratkaisuja. Nyt pikku kotini hallitseva sisustuselementti on siis pyykkiteline erilaisilla henkariviritelmillä täydennettynä. En jaksa edes ajatella vaatteiden viikkaamista kaappiin.

Tänään opin piirtämään paidan peruskaavat. Myös kuulin kiinnostavia asioita Windowsin näennäismuistista ja heittovaihtotiedostosta. Päivän suurin stressinaihe oli ehdottomasti KyläWiki, jonka luhistuminen on sydämenasia henkilökohtaisena atk-tukenani toimivalle naapurinpojalle, enkä voi olla myötäelämättä hänen murheessaan. Sitä paitsi minulla on ikävä Wikiä, josta pystyi niin näppärästi tarkistamaan jo miltei minkä tahansa Kylään liittyvän tarpeellisen tiedonmurun. Wikin paikalla on enää nörtinkielinen vikailmoitus, joka muistuttaa luurankoa ja kalvaa Marsun sydäntä. "Tätä verta ei pysäytä pehmeä myötätunto..."

Rihmasto

2006-09-14T21:43:00.000+03:00

Marsun laitteistoperhe sai tänään uuden jäsenen: joukkoon liittyi suorastaan hukattavan kokoinen, muutaman vuoden ikäinen HP Omnibook -merkkinen kannettava tietokone. Nyt Marsun voi siis bongata uuden ystävänsä kanssa entistäkin pörhöisempänä miltei mistä tahansa langattoman verkon reunalta - edellyttäen, että henkilökohtainen atk-tuki ehtii paikalle ensin säätämään yhteydet kuntoon. Toivomme kaikki, ettei Marsu muodosta kannettavaan välineeseensä liian tiivistä tunnesidettä; tällainen kehitys olisi jo ennestäänkin varsin laitteistopitoiselle ihmissuhteelle turmiollista.

Myös muuten kuuluu hyvää. Äidin lahjoittama pölyharja, modernin länsimaisen siivousteknologian viimeinen sana, tuli tänään testattua ja erittäin toimivaksi havaittua. En edes tiennyt, että asunnossani oli niin paljon pölyä, ennen kuin siivouksen päätyttyä tutkin huolestuneena tummanharmaaksi muuttunutta huiskua. Siivoaminen on yksi niistä puuhista, joista vain ei oikein opi pitämään - olkoonkin, että nyt siivottava asunto sentään on (pääsääntöisesti) yksin sotkettu ja tarpeeksi pieni, että imurointi oikeasti sujuu viidessätoista minuutissa. Hieman flunssaisena kaikki on vielä tuplasti kurjempaa; toisaalta, kun on jo valmiiksi ankeaa, ei haittaa, vaikka joutuukin vielä vähän tylsäilemään siivousvälineiden kanssa.

Nyt Marsu ei kuitenkaan ole kotonaan, vaikka sielläkin puuhaa riittäisi ja vaikka viihtyvyystaso on viime päivien siivousyritelmien ansiosta jonkin verran kohentunut. Ihastuttava pikku HP nimittäin mahdollistaa langattoman verkon hyödyntämisen siellä, missä sellainen on - tässä tapauksessa naapuritalon atk-pojan luona. Lienee mahdotonta päästä lähemmäs epäsosiaalisuuden huippua: olemme sulkeutuneet miniyksiöön ja kyyhötämme kumpikin eri puolella huonetta omalla koneellamme säätäen omia pikku puuhiamme puhumatta toisillemme mitään. Ehkä voisin jättää tänne blogiin jonkin viestin: hei, ajattelen sinua, olisi kiva kommunikoida joskus.

Terveisiä Jyväskylän kehitysmaayhdistykselle.

Vinkei kukattomil naisil

2006-09-12T19:06:00.000+03:00

Joskus olisi kiva saada kukka tai pari ilman erityistä syytä - ellei "erityiseksi syyksi" sitten lasketa sitä, että olen vain yleisesti ottaen niin kiva, söpö ja kaikin puolin aivan uskomattoman ihana. Odottelin muutamia kuukausia, eikä Interfloran lähetti kertaakaan soittanut ovikelloa ollessani suihkussa. Ymmärsin jo kauan sitten, että mies saattaa olla yliopistotason guru monessa asiassa ja täysin korvaamaton kaikille edustamilleen kansalaisjärjestöille mittaamattoman arvokkaiden kykyjensä vuoksi, mutta koska nämä kaikki asiat kuluttavat hänen aivokapasiteettiaan niin runsaasti, hän ei aina ehdi tulla ajatelleeksi kaikkia käytännön asioita, kuten kukkia. Päätin helpottaa tehtävää hieman ja madaltaa oivalluskynnystä - uskoin nimittäin, että fiksuna poikana seuralaiseni jossakin vaiheessa Tajuaisi Itse minun tarvitsematta puuttua asiaan radikaalimmin.

Keskeiselle paikalle aseteltu tyhjä kukkamaljakko ei kiinnittänyt miehen huomiota, mitä osasin toki jo epäillä. Myöskään eräänä huonon päivän aamuna esitetty konditionaalilause "voisit joskus tuoda kukkia" ei tuottanut tulosta: ilmaukseni tulkittiin tavalliseksi toteamuslauseeksi. Kuulijalle vain eksplikoitiin jo aiemmin hänen hallussaan ollut tieto siitä, että oli olemassa mahdollisuus, että hän joskus toisi kukkia. Kun murjottaminen ja kiukuttelu - jotka muutenkaan eivät pitemmän päälle oikeastaan sovi iloiselle jyrsijäprinsessalle - eivät tehonneet, päätin ottaa ohjat omiin pikku feministin käsiini ja ostaa kukkani itse.

K-Supermarket Länsiväylän palveluihin kuuluu minikokoinen kukkahylly, josta mukaan tarttui iso kimppu auringonkukkia. Kukat nähdessään mies vihdoin Tajusi. Vietin viikonlopun toisella paikkakunnalla; poissaollessani hän oli askarrellut minulle punaisia paperiruusuja. Nyt olen prinsessa ja minulla on ikuiset kukat. Pääsemme molemmat helpolla - hänen ei enää tarvitse suorittaa eikä minun kitistä!

Tarinan opetus: Auringonkukat näyttävät todella hyvältä sinistä ikkunaverhoa vasten, punaiset ruusut puolestaan pääsevät hyvin oikeuksiinsa valkoisessa keraamisessa maljakossa. (Sisustaminen ennen kaikkea.)

Bä bä vita lamm

2006-09-06T19:51:00.000+03:00

Koti on edelleen mukava, mutta maailman tuulet vetävät jo Marsua ulos kopperostaan. Tiistaina alkoi kansalaisopiston ompelukurssi, jolla epäkäytännöllinen humanistimme muutetaan vuodessa ateljeetason ompelijaksi. Ja tänään Marsu sai toisen uudenuutukaisen harrastuksen - Maahinkainen ry:n kerran viikossa järjestämät historialliset tanssit. Tosin ainakin tänään paikallaolo oli ainoalle ensikertalaiselle lähinnä hysteriallista. Avecini on kohtelias poika ja sanoo, ettei säätämiseni saata häntä suunnattomaan häpeään tovereidensa silmissä, joten ilmeisesti olen tervemennyt taas ensi viikolla. Olen sählä. Mutta minulla oli tosi hauskaa.

Kodinhoidolliset toimet kutsuvat jälleen: aamiaistiskit odottavat edelleen pesijäänsä keittiössä ja huoneeni nurkat ovat pikku hiljaa muuttuneet pölykoirien reservaatiksi. Kylpyhuoneen lavuaari liitetään ulkonäöstä päätellen pian Naturan soidensuojeluohjelmaan. Marsu kuitenkin vain askartelee: huomenillalla suunnistetaan kylän fuksiaisia, ja Marsu on lupautunut laulukuoro KorteFortea esittelevälle rastille. Hieman oheismateriaalia pitäisi valmistaa - ja ilmeisesti illalla on vielä tiedossa tekstiilikäsityötäkin, kun eräs eettinen kuluttaja tulee käyttämään ompelukonetta farkkujensa parsimiseen. (Kyllä, äiti, katson vierestä, ettei hän riko sitä.) Siivoan sitten eläkkeellä (toivottavasti tosin en tätä kämppää - vaikka on myönnettävä, että tämä on näinkin pieneksi, ahtaaksi ja käpyiseksi asunnoksi varsin kiva).

Näin Marsu majoitetaan

2006-08-29T21:30:00.000+03:00

Olisi mukavaa tietää, kuinka monta opiskelijaa tässä kolossa on ennen minua asunut. On hassua, miten huonoon kuntoon tilat pääsevät, kun niitä käyttävät aina ihmiset, jotka eivät omista niitä ja tietävät, etteivät joudu koskaan uusimaan mitään. Paikkoja ei kai ole varsinaisesti rikottu tahallaan, mutta esimerkiksi yleisestä siisteydestä (tai oikeammin sen puutteesta) huomaa, että mitään tunnesidettä elementtiyksiöön ei muodostu. Ihmiset eivät varmaankaan suhtaudu yksiöihinsä samanlaisella pieteetillä kuin minä, jos eivät ensin vuosikausia harjoittele yhteisasumisen iloja ja kiroja soluasunnossa.

Ensimmäinen omassa kopissa vietetty kuukausi on mennyt kovin nopeasti. Tänään oli taas muuttopäivä - vuoden tärkein ja suurin sitä paitsi, kun kaikkien kylänsisäisten muuttajien lisäksi liikkeellä olivat uudet, ensimmäistä kertaa kylään muuttavat opiskelijat. Marsukin osoitti tavatonta aktiivisuutta ja ryömi asukastoimistolle avaintenluovutustalkoisiin. Mammuttimaiseksi ennakoitu projekti oli tosin mittasuhteiltaan arvioitua huomattavasti pienempi ja talkoolaisia paikalla yli odotusten ja todellisen tarpeen, mutta hauskaa oli silti ja sosiaalisten suhteiden luominenhan on oikeastaan kaiken vapaa-ajan toiminnan ydin. Kaiken lisäksi sain eräältä vanhalta tuttavaltani vinkin siitä, miten valmistumisen jälkeenkin voi elää, vaikka ei haluaisikaan opettajaksi tai pääsisi tutkijaksi. Ehkä en päädykään paperinkeräyslaatikkoon.

Syksyn lähestymisen huomaa myös järjestötoiminnan asteittaisesta vilkastumisesta. Kauan kaivattu suosikkihuonekaluni pääsi kaikista kiireistään huolimatta kanssani iltakävelylle ja nukkuu nyt myöhäisillan päikkäreitä vuoteessani. Aikomuksenamme on vielä mennä viettämään pitsahetkeä Rentukkaan, opiskelijan olohuoneeseen - vaikka sääli tuota nukkuvaa on kyllä herättää. Jospa lähden vain itse salaa ja jätän sen tänne. Saisinpa ainakin hyvällä tekosyyllä sen viereeni yöksi.

Marsuhäkin pitäisi olla 65 X 35 X 35 cm:n kokoinen ja pohjalaatikon 12-15 cm korkea. Pienempää häkkiä teidän ei pitäisi ostaa, sillä näissä eläin ei voi liikkua tarpeeksi pysyäkseen terveenä. Sitä paitsi niissä on niin matala alaosa, että kuivikkeet lentelevät ulos häkistä, jos marsu liikkuu vähänkin nopeammin.

(Horst Bielfeld: Marsut)

Kotiloitunut

2006-08-21T12:45:00.000+03:00

Yksiöni näyttää nyt aivan kodilta. Viimeinen silaus oli mäntysaippuantuoksuinen räsymatto, jonka levitin tänään lattialle itsetyytyväisyyttä hehkuen. Nyt Marsulla on oma kolo, jossa saa itse päättää asioista ja jossa siivottavana on (joitakin poikkeuksia lukuunottamatta) vain omia jälkiä. Elämä hymyilee täyteen ahdettuun yksiöön ja sen minikeittiöön, josta pitäisi vieläkin löytää tilaa muutamalle äidin tuomalle astialle.

Koti on niin mukava paikka, että sieltä on suorastaan harmi lähteä välillä pois. Pyykkivuoroa varaamaan pitää mennä viereiseen taloon ja lounasta saadakseen on käveltävä aina kampukselle asti. Toisaalta on helpompaa syödä "ulkona" kuin laittaa joka päivä itse terveellistä ja monipuolista ruokaa. Lisäksi syöminen on hyvä tekosyy olla tekemättä mitään hyödyllistä. Kalvava omatunto siitä nyt jo vuoden odottaneesta g-kirjaimella alkavasta projektista tosin kasvaa koko ajan, joten senkin aika on pakko kohta koittaa. Vielä toistaiseksi Marsu kuitenkin puuhastelee pikku yksiössään kaikkea muuta: kohta voisi taas ryhtyä vähän sisustamaan, tai syömään.

Älkää kokeilko tätä kotona

2006-08-18T19:47:00.000+03:00

Viimeiset muuttolaatikot on nyt purettu ja yksiön säilytystila käytössä viimeistä kuutiosenttimetriä myöten. Sotkasta paketeissa tuodut kalusteet on kasattu paikolleen (rakennusprojektin käytännön puolesta vastasi aina uskollinen kotinörttini, josta tarpeen tullen sukeutuu näköjään varsin näppärä huonekalumekaanikko), huopatassut liimattu ruokailuryhmän jalkoihin ja erittäin asenteellinen kierrettävällä valintalevyllä varustettu puhelin kytketty seinään ja koesoitettu jo moneen kertaan. Oleskeluni yksiössä on alkanut saada oikean tosielämän piirteitä: olen pessyt pyykkiä jo kaksi kertaa, imuroinut monesti, laittanut ruokaa pikkuruisessa keittokomerossani ja hakenut postit omalla pikku avaimellani.

Yksi asia kuitenkin muistuttaa siitä, että muutosta on kulunut vasta vähän aikaa, enkä ole vielä aivan kotiutunut: minulla ei nimittäin ole lattiamattoa. Viime päivät raidallinen mattoni on nököttänyt upouuden vaatekaappini katolla mustassa jätesäkissä odottamassa pesua. Tänä iltana Kaisa oli vapaa ja liityin hänen seuraansa - toivioretkemme suuntautui L-talon pesutuvalle, jossa sijaitsee kylän matonpesuallas. Kaisa lainasi mäntysuopaansa ja rinta rinnan jynssäsimme molemmat kodintekstiileitämme samalla kuulumisia vaihdellen (terveisiä Nikolle!). Kun mattoni oli pesty, sulloimme sen jätesäkkiin ja kävelin kaatosateessa C-talolle.

Yksiön kylpyhuonetta ei ole suunniteltu moderneille pyykinkuivaustelineille, maton kuivattamisesta puhumattakaan, ja minun mattoni on kaiken kukkuraksi valtavan iso. Niinpä vettä valuva raidallinen jönkäle odottaa tällä hetkellä aikaa parempaa muovipulkassani - käyn silloin tällöin kääntelemässä mattoa saadakseni enimmät vedet valutettua kylpyhuoneen lattialle. Toivon, että huomenna ei sada, jotta voisin viedä maton ulos narulle ja viettää päivän ulkona hauskan kirjan kanssa pitäen samalla silmällä hienoa mattoani. Käsitykseni köyhien, matottomien opiskelijoiden moraalista on sangen huono (tai sitten olen vain itse liian hanakka korjaamaan esineitä "talteen" yhteisistä tiloista, mene ja tiedä). Muussa tapauksessa saattaa kestää parikin viikkoa, ennen kuin mattoni on kuiva ja käyttökelpoinen. Sitä odotellessa en kai käy suihkussa - säästän samalla hirveät määrät rahaa muotovaahdon ja hoitoaineen muodossa.

Taika-Jim kävi täällä

2006-08-09T16:49:00.000+03:00

Supersankarit ovat hassuja, kuten lapsuuteni suuri idoli Rölli muinoin totesi. Esimerkiksi Mustanaamiolla on varmaan jokin kompleksi - ujostelee todellisia kasvojaan, kummalliset sukkahousut jalassa. Mustis ei varmasti jättäisi nimeään kommentoidessaan Marsun blogia. En usko, että Batman Lepakkomiestäkään huvittaisi tulla tunnistetuksi suloisen pallollisesta päiväkirjastani, vaikka lajitovereita tavallaan ollaankin.

En kuitenkaan kaipaa blogiini ties minkä nimettömien trikoomiesten salamyhkäisiä viestejä. Mikäli tämä haittaa anonyymeinä esiintyviä viittasankareita, vetäkööt herneen nenäänsä aivan rauhassa. Mustanaamio oli jättänyt jo kolme kommenttia kertomatta nimeään ja viestien sisältökin oli perin arveluttavaa kamaa. Poistin ne - kiitos, Mustis, olet aina sydämeni valittu, mutta jätä nyt ensi kerralla edes yhteystietosi. Vastaisuudessa tarkistan kommentit itse ennen niiden julkaisemista ja teetän kommentoijilla kuvasanatunnistustehtävän - ehkä se Hämiskin oppii vihdoin tavoille.

Sisustusratkaisuja

2006-08-08T14:11:00.000+03:00

Avotakka on jokaisen sisustajan unelmalehti. Kiiltävät sivut pursuavat värikkäitä tapetteja, tyylikkäitä huonekaluja ja upeita valaisimia, joilla jokainen arvoasunnon omistaja voi loihtia kodistaan design-palatsin. Kaikki tämä on valitettavasti vain saavuttamatonta unelmaa opiskelijalle, jonka ulkomaanmatkalla entisestäänkin kuihtunut budjetti ei riitä edes yhteen sisustuslehden numeroon.

Onneksi on olemassa kirpputori, tuo jokaisen pikku keräilijän onnenmaa. Viimevuotisia sisustuslehtiä saa parilla eurolla ison pinkan. Edellisen sesongin tyyliratkaisut kelpaavat kyllä opiskelija-asuntoon, jonka viimeisimmässä kuntokartoituksessa on paljastunut vakavampiakin vaurioita kuin rumat ikkunaverhot (lavuaari on halki, suihku vuotaa ja eteisen lampunkupu kadonnut puhumattakaan jääkaapin pakastelokerosta, joka on teipattava kiinni). Köyhä humanisti askartelee iloisena säilytysrasioita kenkälaatikoista ja ompelee valoverhon äidin varastosta "vahingossa" mukaan tarttuneesta vuorisilkistä. Kannettavaan tietokoneeseen varatut rahat voi käyttää myös tarjouksessa olleeseen vaatekomeroon ja atk-pöytään. En minä mitään gradua olisikaan kirjoittanut, ainakaan junassa, älkää nyt viitsikö.

Erityisen ylpeä olen aterinlokerikosta, joka löytyi SPR:n kierrätystavaratalosta eurolla. Se on kirkkaankeltainen ja aitoa retroa suoraan 70-luvulta. Seinäkellon ongelmakin ratkesi: äiti irrotti olohuoneen seinästä minun 11-vuotiaana maalaamani kipsikellon, joka odottaa nyt pääsyä ensin muuttolaatikkoon ja sitten yksiön seinälle. Posliininen sokerikko maksoi 80 senttiä ja se sopii melkein yhteen sinikuviollisten kahvikuppieni kanssa. (Villeroy & Boch älköön vaivautuko.)

Kotini on Kortepohjani

2006-08-02T19:41:00.000+03:00

Suuri Muuttopäivä oli maanantaina. Lähiympäristöstä haalittujen ystävieni korvaamattomalla avulla tavarani siirtyivät uskomattoman nopeasti ja jouhevasti S-talon kolmannesta kerroksesta C-talon kahdeksanteen. Kiitokset aakkosjärjestyksessä Askolle, Helmiinalle, Kaisalle ja Nikolle!

Olen opiskeluaikanani kerännyt uskomattoman määrän omaisuutta, josta suuri osa koostuu kirjoista ja liinavaatteista - tosin astioitakin alkaa olla jo sen verran, että vielä yksikin kippo tai teemukipari ajaa huolellisesti suunnitellun astiakaappijärjestelmäni turmioon. Kortepohjan yksiöissä nimittäin on perinteisesti vähän säilytystilaa. Kaltaiselleni hamsterille 20 neliön yksiöön muuttaminen on samankaltainen operaatio kuin jos yrittäisi sulloa hääpukua kenkälaatikkoon. Niinpä vielä nytkin, kaksi päivää muutosta, yksiöni silmiinpistävin sisustuselementti on keskellä huonetta kohoava pahvilaatikkovuori - joka tosin onneksi on jo alkanut pienentyä kuin auringossa sulava lumikasa.

Yksi muuttamisen varjopuolista on Internet-yhteyden menettäminen. Yleensä Kortexin verkonvanhimmat liittävät uudelleenrekisteröidyt koneet verkkoon vuorokauden kuluessa, joskus jopa tunnin sisällä rekisteröintipyynnön lähettämisestä, mutta näin kesäaikana saa toiveikkaana odotella näköjään useita päiviä. Onneksi Nikolla on netti ja pääsin bloggaamaan - oma yksiöni kun ei vieläkään pysty muodostamaan yhteyttä Maailmanlaajuiseen Verkkoon.

Opiskelijan huonekaluverstas

2006-07-28T13:14:00.000+03:00

Kukaan ei kertonut, kuinka työlästä huonekalujen kunnostaminen on. Kun ulkorakennuksessa lojuneen ruokapöydän muuttaminen yksiön sisustusratkaisun osaksi ensimmäisen kerran juolahti mieleeni kevättalvella 2006, en vielä aavistanut, kuinka karvaasti tulisin ideastani kärsimään. Nyt, kulutettuani kolmen viikon ajan valtaosan valoisasta ajasta hiekkapaperi, kaavin tai pensseli kädessäni, olen valmis miettimään hieman pidempään seuraavan kerran, kun päähäni pälkähtää vastaavankaltainen projekti.

On kuitenkin myönnettävä, että työ on myös ollut hauskaa. On kivaa raapia maalia rapistuneesta pöydästä kerros kerrokselta isältä salaa lainatut hassut suojalasit päässä. Uuden kauniin maalin siveleminen puhtaaksi hangattuun puuhun antaa miellyttävän elämyksen siitä, että saan kerrankin jotakin todellista aikaan. On ollut mukavaa saada tarvittaessa apua muilta, minua tässä(kin?) asiassa fiksummilta perheenjäseniltä, jotka ovat suhtautuneet hullutukseeni kiitettävän pitkämielisesti.

On myös ihanaa tarkastella työn jälkiä nyt, kun projekti alkaa olla viimeisiä maalikerroksia vaille valmis. Minulla on neljä tuolia, kaikki hiukan erilaisia, omista ulkorakennuksista ja lähiseutujen kirpputoreilta haalittuja. Minulla on pöytä, se on kokopuuta ja jonkun 50-luvun onnettoman siilitukkaisen ja aliravitun pojan koulukäsityönään rakentama. Kaikki "uudet" huonekaluni ovat upean, läpitunkevan sinisiä - etten vain olisi ottanut vaikutteita Kreikan saaristosta? Nyt puuttuu vain vaaleanpunainen pelargoni ja kirjava kissa. Yksiöstä saattaa sittenkin tulla koti.

Selitysosio

2006-07-24T15:44:00.000+03:00

Yksityisyyden ja oman wc-pöntön kaipuu polttaa keskiverto-opiskelijaa niin voimakkaana, että useimmat opiskelijat muuttavat yksiöön ensimmäisen vuoden jälkeen, monet jopa sen aikana. Tavoilleni uskollisena minun piti tässäkin toimia toisin kuin enemmistö: neljän onnellisen kolmiosolussa vietetyn vuoden jälkeen olen vihdoin ottamassa ratkaisevan askelen ja muuttamassa erilleni. Tähän itselliseen asumismuotoon liittyvä elämänmuutos stressaa minua siinä määrin, että minun on aloitettava uusi blogi purkaakseni patoutuneita tunteitani. Tai sitten olen vain jäänyt koukkuun tähän viestintämuotoon, jossa maailma voi seurata mielenliikkeitäni lähes reaaliaikaisesti. Koskaan ei voi olla varma. Joka tapauksessa vuodatan sieluani vast'edes yksiöasumisen valo- ja varjopuolista ja kaikesta, minkä tarpeeksi kestävällä aasinsillalla saan aiheeseen liittymään. Ainakin minulla on hauskaa.